Mitä Talvivaaralle pitäisi tehdä

Talvivaaran katastrofikaivoksen rahat ovat jälleen kerran lopussa ja hallitus pohtii lisärahan laittamista kaivokseen.

Talvivaara on ollut monella tapaa poikkeuksellinen yritys. Suuren ja mukaansatempaavan tarinan luoman kuplan alla on ollut heikosti toimiva kaivos, joka ei ole parhaimmillaankaan tuottanut kuin murto-osan tuotantotavoitteestaan. Ja siinä ohessa valtavan kalliit ympäristövahingot. Todellisuuden ja tarinan ristiriita toisaalta ei ole tuon tarinan käsikirjoittajia mainittavasti häirinnyt. Vuodesta toiseen on kerrottu, kuinka toiminta on juuri alkamassa sujua ja kääntymässä kannattavaksi. Tänä keväänä syyttäjä onkin päättänyt nostaa Talvivaaran pörssiyhtiön vastuuhenkilöitä vastaan syytteet useista tiedottamisrikoksista, koska heidän katsotaan antaneen julkisuuteen niin katteettoman positiivisia tietoja kaivoksen toiminnasta.
Terrafame Oy

Kaivosta pyörittävän Talvivaara Sotkamo Oy:n (pörssiyhtiö Talvivaaran Kaivososakeyhtiö Oyj:n tytäryhtiö) mentyä konkurssiin valtio perusti valtio-omisteisen Terrafame Oy:n hoitamaan Talvivaaran kaivosta. Aluksi Sipilän hallitus haki yhtiölle eduskunnalta 197 miljoonaa rahaa, jonka kai useimmat kansanedustajat käsittivät tarkoitetun riittämään kahdeksi vuodeksi ja olevan vain väliaikainen ratkaisu. Siinä missä vanhan Talvivaaran kestotarina oli, että toiminta on ihan kohta kääntymässä voitolliseksi, on verorahoin tekohengitetyn Talvivaaran kestotarina ollut, että ihan kohta on tulossa mukaan yksityisiä sijoittajia, jotka ottavat kaivoksen hoitaakseen.

Pian kävi ilmi, ettei yksityistä rahaa tule, eivätkä eduskunnan myöntämät rahat riittäneet edes vuodeksi. Nyt huhtikuussa eduskunta myönsi lisärahoitusta 38,5 miljoonaa, jolla kaivos on pärjännyt alle kolme kuukautta. Ja nyt kesällä tarvittaisiin taas muutama sata miljoonaa lisää. Koska näkyvissä ei ole tekijöitä, joidan valossa kaivoksen voisi realistisesti odottaa lähivuosina alkavan pärjäämään omillaan, on tätä uusintakin rahaa rehellisyyden nimissä pidettävä taas kerran väliaikaisena rahoituksena. Sillä pärjättäisiin jonkin aikaa. Kunnes taas tarvitaan lisää rahaa.

(Mittakaavan vuoksi: Kaivos polttaa verorahaa tällä hetkellä noin 240 miljoonan euron vuosivauhdilla. Sipilän hallituksen suurta kritiikkiä herättäneet leikkaukset korkeakoulutuksesta olivat tänä vuonna kaikkineen n. 110 miljoonaa.)

Viimein myös nykyistä kaivosyhtiötä pyörittävät myöntävät sen, ettei yksityisiä sijoittajia ole näköpiirissä. Kaikki markkinatoimijat kun tuntuvat olevan yksimielisiä, ettei kaivoksella ole toimintaedellytyksiä. Se, ettei kukaan kaivosalasta ymmärtävä sijoittaja ole valmis kaivokseen omaa rahaansa laittamaan ei ole kuitenkaan vienyt kaivoksen proponentteilta uskoa, etteikö sinne veronmaksajien rahaa silti kannattaisi pistää. Luonnollisesti kaivoksen prosessi on jälleen kerran juuri lähtemässä toimimaan paremmin ja Nikkelin hintakin on nousemassa ihan kohta…

[Reality check: Todellisuudessa maailmanpankki on tämän vuoden aikana jo kahdesti veivannutennustetaan nikkelin hintakehityksestä alaspäin. Se on nyt n. 20 % matalampi kuin ne maailmanpankin viime syksyn ennusteet, joiden pohjalta Terrafame oli toimintansa laskenut. Sellaisia hintoja, joilla kaivoksen toiminta voisi edes päästä omilleen ei ole näkymissä ainakaan vuosiin. Terrafamen johto on reagoinut muuttuneisiin ennusteisiin lähinnä koettamalla löytää jostain muualta kannaltaan suotuisampia ennusteita.]

Jos kerran yksikään kaivosalan yksityinen sijoittaja ei näe Talvivaaran kaivoksella edellytyksiä menestyä, niin miksi sitten hallitus tuntuu yhä olevan innokas kippamaan sinne rahaa?

Uponneiden kustannusten harha

Julkisen vallan toimintaa kaivoksen suhteen tuntuu leimaavan tällä hetkellä sijoittajille hyvin tuttu ns.uponneiden kustannusten harha. Kaivoksen tekohengittämistä ei haluta lopettaa, koska siihen on jo uhrattu niin paljon rahaa.  Niinpä mieluummin heitetään ”hyvää rahaa huonon perään” kuin tunnustetaan, että aikaisemmat rahat on tosiasiassa menetetty. Niin kauan kuin tappioiden realisoimista voi lykätä eteenpäin, voi elätellä toivetta (tai ainakin väittää äänestäjille) ettei tappioita lopulta synnykään.

Tähän liittyy myös Talvivaaraa koskevassa keskustelussa usein esiintyvä ajatusvirhe eli alasajamisen kustannukset. Kaivoksen toiminnan alasajo ja sen sotkujen siivoaminen maksaa. Yleismpien arvioiden mukaan kai noin 200-300 miljoonaa. Tuo kustannus usein asetetaan vastakkain jatkamisen kustannusten kanssa, mikä on kuitenkin virhe. Kyseinen kustannus kun pitää ainakin suurimmalta osalta joka tapauksessa maksaa. Maito on maassa, ja sotku on siivottava lopetettiin toiminta nyt, vuoden päästä tai kymmenen vuoden päästä. Sellaista yksityistä rahoittajaa ei Talvivaaraan ole optimistisimmissakaan visioissa tulossa, joka nuo kustannukset ottaisi omalle kontolleen, eivätkä ne poistu sillä, että toimintaa vielä tekohengitetään. Kyseessä on siis jo syntynyt (vaikka ei vielä realisoitunut) kustannus, jota voidaan parhaimmillaankin vain lykätä. Jatkamisen kustannukset eivät siis ole lopettamisen kustannusten vaihtoehto, vaan tulevat niiden päälle.

Työllisyys ja aluepolitiikka

Kaivoksen ylläpitämistä perustellaan myös työllisyydellä. On totta, että Kainuussa Talvivaaran työpaikoilla on iso merkitys ja hallitus varmasti pelkää Kainuun äänestäjien reaktioita.

Huoli työpaikoista on ymmärrettävä. Se ei kuitenkaan ole kestävä perustelu tappiollisen kaivoksen pyörittämiselle julkisella rahalla. Talousjärjestelmäämme kuuluu, että kannattamaton liiketoiminta loppuu, eikä tappiollista toimintaa ole tarkoitus pelastaa verovaroin. Se, että poliitikot ovat aikaisemmin laittaneet kaivokseen julkista rahaa, ei tarkoita, että he olisivat nyt vastuussa sen ylläpitämisestä. Pohjimmiltaan kyse on edelleen kannattamattomasta liiketoiminnasta, jonka kuuluu markkinataloudessa konkurssimenettelyn piiriin.

Kyse on myös oikeudenmukaisuudesta. Kainuussakin menee säännöllisesti yrityksiä nurin ja ihmiset menettävät tällöin työpaikkojaan. Näiden konkurssiyritysten työntekijöillä on täysi oikeus kysyä, että jos valtio pelastaa verovaroin työpaikkoja Talvivaarassa, niin miksei valtio sitten pelasta verovaroin heidänkin työpaikkaansa? Harvassa konkurssiyrityksessä työpaikkojen ylläpitäminen sitä paitsi maksaisi yhtä paljon kuin Talvivaarassa, jossa yhden työpaikan hinnaksi veronmaksajille tulee laskutavasta riippuen n. 22000-33 000 euroa kuukaudessa.

Talvivaaran tukeminen on siis äärimmäisen kallis ja huono tapa tehdä alue- tai työllisyyspolitiikkaa. Silläkin rahalla, joka kaivokseen on kaadettu olisi saatu Kainuussa aikaan ihan valtavan paljon enemmän, jos se olisi käytetty johonkin muuhun. Eivätkä toki Kainuussakaan läheskään kaikki Talvivaaraa kovin varauksetta diggaile.
Summa Summarum:

Kaivokseen laitetun rahan odotukset ovat siis hyvin heikot. Kun yksikään kaivosalan sijoittaja yksityisillä markkinoilla ei näe Talvivaaran kaivoksessa toiminnan edellytyksiä, on todella vaikea keksiä Sipilän hallituksellekaan perusteita lähteä enempää lottoamaan veronmaksajien rahoilla. Kaivoksen alasajamisen aloitteminan ei varmasti ole helppo päätös. Vastuun kantaminen tekee kyllä josku kipeää. Tässä kohti sille on kuitenkin harvinaisen hyvät perusteet.

____

 

P.s. Valtio Terrafamen kautta tekohengittää verorahoin paitsi kaivosta, niin myös Talvivaaran pörssissä olevaa konkurssikypsää emoyhtiötä, jonka johto nostaa zombie-yhtiöstään verovaroin kustannettuna edelleen aika mukavia korvauksia.

 

Ministeri Berner ja Finavia

Valtiontalouden tarkastusvirasto on ilmoittanut ottavansa syyniin Finavian ja liikenneministeriön toimet  selvittääkseen, miksi Finavia on luopunut hakemasta yhtiön entiseltä hallitukselta sekä tilintarkastajilta vahingonkorvausta 34 miljoonan tappioista, jotka riskipitoiset johdannaiskaupat yhtiölle ovat aiheuttaneet.

Finavian sotkujen selvittäminen onkin erittäin tervetullutta. Tapa, jolla Finavia pyörsi päätöksensä hakea vahingonkorvauksia, ei ollut millään tavalla siisti tai hyvän osakeyhtiön hallintotavan mukainen.

Kaiken taustalla ovat Finavian johdannaiskaupat vuosilta 2009-2011. Nämä spekulatiiviset johdannaisjärjestelyt ovat ilmeisesti olleet hyvin kaukana siitä, miten vastuullisen valtionyhtiön voi odottaa toimivan. Yhtiön silloinen hallitus ei julki tulleiden tietojen mukaan ole osallistunut johdannaiskauppoja koskevaan päätöksentekoon. Osakeyhtiössä hallitus kuitenkin vastaa että yhtiön hallinto, toiminta, kirjanpito ja varainhoidon valvonta on asianmukaisesti järjestetty ja mikäli tätä on laiminlyöty, voi hallitus olla yhtiölle vahingonkorvausvastuussa aiheutuneesta vahingosta.

Johdannaissopimukset aiheuttivat valtionyhtiölle (ja siis viime kädessä meille veronmaksajille, kiitos kaunis!) lopulta 34 miljoonan euron vahingot. Tappioiden konkretisoiduttua 2015 Finavian istuva hallitus katsoi, että aikaisempi hallitus oli laiminlyönyt tehtävänsä niin vakavasti, että sillä oli vahingonkorvausvastuu yhtiötä kohtaan ja käynnisti toimet korvausten hakemiseksi oikeusteitse. Käytännössä tällaisessa päätöksessä on aina taustalla juristien tekemä arviointi, todennäköisesti ulkopuolisen asianajotoimiston toimesta. Loppuvuodesta ministeri Berner kuitenkin puuttui yhtiön hallituksen toimintaan ja pysäytti prosessin. Virallisen meriselityksen mukaan kyse oli siitä, että ministeri halusi hallituksen ”selvittävän asian huolellisesti”. Tosiasiassa vaikka asiaa katsoo miltä kantilta on vaikea nähdä muuta, kuin että ministeri on puuttunut hallituksen tekemään päätökseen muuttaakseen sen. Käytännössä hallituksen on käsketty odottaa asiaan ministeriön kantaa, jota ei koskaan tule, samalla kun vahingonkorvausvaatimusten kanneoikeus on vanhenemassa tämän vuoden loppuun. Lopulta hallituksen puheenjohtaja ja kaksi muuta jäsentä kyllästyi ja erosi (heidän lisäkseen on äskettäin eronnut vielä neljäs, mutta hänen kohdallaan kyse oli ilmeisesti muusta kuin johdannaiskauppojen käsittelystä). Jäljelle jääneet kolme jäsentä (joista vain yksi on varsinainen hallitusammattilainen, yksi on LVM:n edustaja ja yksi henkilöstön edustaja) ovat sitten kiltisti päättäneet luopua kanteista.

Jos ohitetaan virallinen selitysliturgia, niin ministeri Berner on siis estänyt Finaviaa haastamasta entistä hallitustaan oikeuteen. Onko ministerin tällainen toiminta sitten asianmukaista?

Osakeyhtiössä ylintä päätösvaltaa käyttävät yhtiön omistajat yhtiökokouksessa. Yhtiökokouksen päätettäväksi on osakeyhtiölaissa säädetty tiettyjä asioita. Yhtiökokouksen valitsema osakeyhtiön hallitus taas käyttää yleistoimivaltaa. Se vasta kaikista niistä asioista, joita ei ole nimenomaisesti määrätty laissa tai yhtiöjärjestyksessä yhtiökokouksen tai operatiivisen johdon (toimitusjohtaja) päätettäväksi.

Osakeyhtiölain nojalla omistajat voivat yhtiökokouksessa aina erottaa hallituksen ja yksimielisinä myös ottaa yksittäisen hallituksen toimivaltaan kuuluvan asian päätettäväkseen. Niinpä pelkästään yhtiöoikeudellisesti katsottuna omistajaohjauksesta vastaava ministeri käyttää valtion kokonaan omistamassa yhtiössä suvereenia valtaa. Hyvän hallinnon vaatimukset kuitenkin rajoittavat tämän vallan käyttöä olennaisesti. Esimerkiksi oikeuskansleri on omistajaohjausta koskevissa rnatkaisuissaan katsonut, että omistajaohjausta toteuttavat virkamiehet ja myös ministeri ovat velvollisia noudattamaan omistajavallan käytössä tarkoitussidonnaisuutta. Heidän toimintansa omistajaohjauksessa tulee perustua yhtiön etuun. He ylittävät toimivaltansa, jos ryhtyvät käyttämään omistaja-asemaa ajaakseen jonkin muun tahon etua yhtiön kustannuksella.

Tämän vuoksi valtiolla on tarkat pelisäännöt omistajaohjauksessa. Valtio-omistaja, ja ministeri sen edustajana, nimittää hallituksen ja asettaa tavoitteet sekä suuret strategiset suuntaviivat. Yhtiön toimintaa koskevat yksittäiset päätökset kuuluvat kuitenkin yhtiön hallitukselle ja operatiivisella johdolle, eikä valtio-omistaja puutu tällaisiin johdon päätöksiin.

Nyt Anne Berner on selkeästi toiminut vastoin tätä periaatetta. Bernerin toiminnan syitä voidaan arvailla. Taustalla voi olla pelko epävarman oikeudenkäynnin yhtiölle tuomasta maineriskistä. Tai ajatus, että valtionyhtiön voi olla vaikea tulevaisuudessa rekrytoida parhaita ihmisiä hallitukseen, jos se käynnistää oikeustoimia aikaisempia hallituksen jäseniä vastaan. Toisaalta ministerin toiminta myös väkisin nostaa epäilyjä hänen motiiveistaan: Onko liike-elämän sisäpiiriläinen Anne Berner asettanut toisten sisäpiiriläisten suojelemisen valtion ja veronmaksajien edun edelle?

Vastauksia voi olla vaikea saada. Erityisen ongelmalliseksi Bernerin toiminnan nimittäin tekee juuri se, että hän on pyrkinyt vaikuttamaan hallituksen päätöksiin taustalla. Jos omistaja on eri mieltä hallituksen toiminnasta, sillä on valta erottaa hallitus. Yksittäistapauksissa valtio-omistajalla on poikkeuksellisesti myös mahdollisuus ottaa hallituksen toimivaltaan kuuluva asia yhtiökokouksessa päätettäväksi (valtion kokonaan omistamissa yhtiöissä ylimääräinen yhtiökokous on hyvin nopea ja simppeli muodollisuus). Jos ministeri olisi käyttänyt näitä omistajan keinoja, hän olisi samalla ottanut avoimesti vastuun ratkaisusta. Tällöin Berner olisi myös saanut julkisesti selittää miksi vahingonkorvausvaatimuksista luopuminen hänen mielestään on yhtiön ja siis viime kädessä veronmaksajien edun mukaista. Nyt taas ihan liian paljon jää hämärän peittoon, ja Berner väistelee vastuutaan sillä verukkeella, että päätöksen vahingonkorvausvaatimuksista luopumisesta teki muodollisesti jäljelle jäänyt yhtiön tynkähallitus, eikä Berner itse.

Perintöverotus, sukupolvenvaihdokset ja Onvest-uutisointi

Tänään HS:n verkkosivuilla julkaistiin varsin tunteita herättävä juttu Suomen verotuksesta. Suomalaisen perheyrityksen Onvest-konsernin pääomistaja, perintöveron poistamista ajavan Perheyritysten Liiton valtuuskunnan jäsen Maarit Toivanen-Koivisto kertoo lehdessä muuttavansa perheensä kanssa Portugaliin pakoon perintöverotusta. Jutun mukaan perhe valmistautuu sukupolvenvaihdokseen ja haluaa tässä tilanteessa välttää uhkaavan perintöveron. Toivainen-Koiviston mukaan veroprosentti olisi 20 ja maksuaikaa vain yksi vuosi. Hänen lapsillaan ei hänen mukaansa olisi mahdollisuutta maksaa tällaista veroa ja näin verotus uhkaa koko sukupolvenvaihdosta ja voisi pakottaa myymään yrityksen.

Tämä kieltämättä kuulostaa pahalta. 20 % perittävän yrityksen arvosta vuodessa olisi aikasen paljon, eikä kukaan varmaan halua, että merkittävä perheyritys jouduttaisiin myymään pois sitä monta sukupolvea hoitaneen yrittäjäperheen käsistä.

Artikkelissa esitettyjä tietoja kannattaa kuitenkin katsoa hiukan kriittisemmin. Ne eivät nimittäin vaikuttaisi pitävän ihan paikkaansa.

Sukupolvenvaihdostilanteissa saatavasta perintöveron huojennuksesta säädetään perintöverolain 55 §:ssä. Sukupolvenvaihdoksella tarkoitetaan tilanteita, joissa perijä perii yli 10 % osuuden yrityksestä ja jatkaa yritystoimintaa esim. toimimalla yrityksen johdossa tai hallituksen jäsenenä. Sukupolvenvaihdostilanteissa verotusta huojennetaan niin, että verotuksen kohteena on 40 % perittävän yrityksen tai maatilan arvosta. Käytännössä vähemmän, koska omaisuuden arvostuskriteerit ovat lievemmät kuin muussa perintöverotuksessa.

Perintöverolain 11 §:n mukaan perilliset ylenevässä tai alenevassa sukupolvessa, aviopuoliso sekä tämän perilliset ylenevässä tai alenevassa polvessa maksavat normaalista perinnöstä perintöveroa I-veroluokan mukaan. Vero on progressiivinen, tässä veroluokassa enimmillään vajaat 19 % (ensi vuoden alusta 20 %).

40 % tästä 20 %:sta on 8 %. Tämän verran siis jälkeläinen tai aviopuoliso voi sukupolvenvaihdostilanteessa joutua perintöveroa maksamaan. Omaisuuden arvostamista koskevista säännöksistä johtuen vero on yleensä vielä selvästi alle 8 % perittävän yritysomaisuuden todellisesta arvosta.

Perintöverolain 56 §:n mukaan sukupolvenvaihdostilanteissa verovelvolliselle annetaan hakemuksesta korotonta maksuaikaa viisi vuotta.

Siis: Siis jos kyseessä on sukupolvenvaihdos on vero vajaa 8 % viiden vuoden maksuajalla. Ei 20 % vuoden maksuajalla.

En kiistä, etteikö vajaa 8 % liki miljardiluokan yrityksestä olisi iso summa rahaa. Kuitenkin 8 % perittävän yrityksen arvosta viidessä vuoden kuluessa on aikalailla eri kuin 20 %:n maksaminen vuodessa. Maksaminen onnistuu viidessä vuodessa esim. 1,6 % vuosittaisella osingolla kokonaan. Ei tuon maksaminen varmaan useimmista kivaa ole, mutta ottaen huomioon tällaista omaisuutta vastaan käytettävissä olevat rahoitusjärjestelyt tämän kokoisen veron ei pitäisi uhata perijöiden mahdollisuutta jatkaa yritystoimintaa.

*Juristeriaa* Joku saattaa tässä kohti kiinnittää huomiota siihen, että sukupolvenvaihdoshuojennuksessa vaaditaan siirtyvän omistusosuuden olevan 10 % per perijä. Lehtitietojen mukaan Toivanen-Koiviston omistusosuus Onvestissa olisi 54  % ja hänen perheessään olisi kuusi lasta. Mikäli kaikki kuusi lasta haluaisivat jatkaa yritystoimintaa tasakokoisilla omistusosuuksilla ei 10 % omistus per perijä täyttyisi. Kuitenkin nykyisen oikeuskäytännön (KHO 2013:11) mukaan yhteislahjana (ja vastaavasti testamentilla) useammalle perijälle siirtyvä yhteinen omistusosuus oikeuttaa sukupolvenvaihdoshuojennukseen, kunhan siirtyvä omistusosuus yhteensä on yli 10 %. Mikäli siis tarkoitus on, että kaikki perijät jatkavat yritystoimintaa, on omaisuuden siirtyminen hoidettavissa niin, että sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytykset täyttyvät.*Juristeria päättyy*

Edellyttääkö laki Palmian yhtiöittämistä?

Tämän hetken kuumin puheenaihe Helsingin kunnallispolitiikassa on liikelaitos Palmian yhtiöittämissuunnitelma. Kaupunginhallituksen käsiteltävänä parhaillaan olevan esityksen mukaan Palmiasta toiminnoista yhtiöitettäisiin henkilöstöruokailu, siivous, kiinteistöhuolto ja metrovartiointi. Muut ruokapalvelut sekä puhelin- ja hyvinvointipalvelut jatkaisivat liikelaitoksena.

Yhtiöittämiskeskusteluun liittyy osaltaan se, että kuntalakiin on EU:n kilpailusääntelyn vaikutuksesta lisätty vaatimukset vähäistä suuremmassa määrin markkinoilla toimivan kunnan toiminnon tai liikelaitoksen yhtiöittämisestä. Säännösten siirtymäaika päättyy vuodenvaihteessa. Uuden lainsäädännön vuoksi mm. kiistatta markkinoilla toimiva Helsingin Energia yhtiöitetään.

Palmian yhtiöittämistä koskevan keskustelun yhteydessä on esitetty monenmoisia väitteitä Palmian toiminnan suhteesta uudistuvaan kuntalakiin ja EU sääntelyyn. Monesti näiden väitteiden todellisuuspohjan on ollut hatara ja niillä on yritetty peittää yhtiöittämispäätöksen poliittisuus ja saada se näyttämään lainsäädännöstä seuraavalta välttämättömyydeltä. Siksi on syytä katsoa lähemmin mistä asiassa todella on kysymys.

Mitkä ovat siis Palmian yhtiöittämisen vaihtoehdot? Edellyttääkö kuntalaki tai EU-sääntely todella Palmian yhtiöittämistä?

Kaupunki on teettänyt asiasta selvityksen konsulttiyhtiö NAG:llä (luettavissa täältä). Selvityksen mukaan Palmialla on kuntalain tarkoittamaa markkinoilla toimimista, eli ulkoista myyntiä 3,1 % liikevaihdostaan. Ulosmyyntiä on jonkin verran turvapalveluissa, mutta pääasiassa se keskittyy henkilöstöruokailuun sekä joihinkin kilpailutuksissa voitettuihin oppilaitosruokaloihin. Muissa toiminnoissa kuntalain tarkoittamaa vähäistä suurempaa pysyvää ulosmyyntiä ei ole, eikä yhtiöittämisvelvoite koske niiden toimintaa nykymuodossaankaan.

Ulosmyynnin määrä on siitä vähäinen, että EU-oikeuden kannalta se ei luultavasti olisi ongelma – sektorikohtaisesti tosin henkilöstöruokailussa voisi tulla sanomista. Kotimainen,  eu-sääntelyyn vedoten säädetty kuntalakimme onkin tässä kuitenkin EU-sääntelyä selvästi tiukempi (pitikö taas leikkiä EU:n mallioppilasta?) ja katsoo vähäistä suuremmaksi toiminnaksi oikeastaan kaiken ulosmyynnin, joka ei ole luonteeltaan tilapäistä. Kuntalain kannalta kielletyä ulosmyyntiä siis tällä hetkellä on.

Yhtiöittämisvelvoite ei kuitenkaan vaikuta takautuvasti. Sekä kuntalain, että EU-lainsäädännön kannalta on täysin hyväksyttävä menettely, se että Palmia liikelaitoksena hoitaa loppuun markkinoilta voittamansa kilpailutukset ja sopimukset, eikä tee enää uusia tarjouksia markkinoille. Yhtiöttämisvelvoitteen välttää siis kokonaisuudessaan varsin helposti sillä, että ruokapalveluiden ja (ja vähäisessä määrin turvapalveluiden) pienehköstä ulosmyynnistä luovutaan.

Erityisesti jotkut yhtiöittämistä kannattavat vihreät ovat pelotelleet, että markkinoilta vetäytyminen johtaisi irtisanomisiin Palmian toiminnan supistuessa.  NAG:n selvityksen mukaan markkinoilla toimimisen lopettamisen henkilöstövaikutukset olisivat kokonaisuudessaan enintään 80 htv. Tästä 35 htv on kilpailutuksissa voitetuissa toiminnoissa ja siirtyisi kilpailutusehtojen mukaisesti vanhoina työntekijöinä noitten toimintojen seuraavalle hoitajalle. Jäljelle jäisi siis rapiat 45 henkilöä, joiden tällä hetkellä hoitama työ päättyisi. Ei kovin paljon 3000 työntekijän liikelaitoksessa, jossa 45 htv vastaa 3 kuukauden normaalia poistumaa maltillisella 6 % työvoiman vaihtuvuudella. Uutta työtä löytyisi siis näillekkin työntekijölle Palmiasta varsin vaivattomasti ja irtisanomisilla pelottelu on tässä kontekstissa varsin perusteetonta.

Vaikka poliittiset päätökset on kätevää esittää lainsäädännöstä seuraavina välttämättömyyksinä, tai EU:n vaatimuksina, on Palmiassa käytössä useita vaihtoehtoja ja kyse on siis mitä puhtaimmin poliittisesta päätöksestä. Kuntalaki ei vaadi päättämään suuntaan eikä toiseen ja Palmia voi pienellä hienosäädöllä ongelmitta jatkaa liikelaitoksena jos niin halutaan.

Saksan talous ja euroalue

Helsingin sanomat kirjoittaa tänään pääkirjoituksessaan Saksan keskuspankin uudesta kannanotosta. Keskuspankki on kehottanut työntekijöitä vaatimaan kovempia palkankorotuksia, jotta talouteen saataisiin lisää ostovoimaa. Siinä sivussa Saksan reilusti ylijäämäinen vaihtotase saattaisi hiukan tasapainottua ja inflaatiokin voisi hiukan kasvaa terveempiin lukuihin nykyisestä nollalinjasta.

Vaikka Saksan keskuspankki ei suoraan voikkaan työmarkkinoihin vaikuttaa, sen kannanottoa voidaan pitää merkittävänä uutena linjanvetona maassa. Talouspolitiikan väärinajattelijat ovat toki jo eurokriisin alkuajoista lähtien sanoneet, että Saksan talouslinja aiheuttaa ongelmia koko Euroopalle ja ettei se ole kestävä. Mutta silti tähän asti virallinen totuus niin meillä kuin muualla on ollut suunnilleen, että Saksa on talouden ihmemaa ja euroalueen ongelmat johtuvat siitä, etteivät muut ole kuin Saksa.

Valtavirta-ajattelun edustajilla tuntuu hyvin vähälle huomiolle jääneen se yksinkertainen yhtälö, että valtioiden välisessä viennissä yhden maan ulkomaansektorin ylijäämää vastaa aina jossain muualla vastaavankokoinen alijäämä. Kaikki maat eivät voi olla ylijäämäisiä yhtäaikaa, vaan jos joku vie, joku toinen tuo. Koska euroalue on kuitenkin ennenkaikkea sisämarkkina, jonka ulkoinen vaihtotase on vain lievästi plussalla, ovat Saksan ylijäämät tarkoittaneet vastaavansuuruisia alijäämiä muualla euroalueella. Vaikka toki Etelä-Euroopan kriisimaiden alijäämät ovat seurausta niiden holtittomasta talouspolitiikasta ja velaksielämisestä, edellyttivät ne myös Saksan ylijäämiä. Valitettavasti markkinat ovat arvottaneet myös euron kurssin pitkälti Saksan talouden mukaan ja liki kaikille euromaille (myös Suomelle) on aiheutunut vahinkoa liian kalliista eurosta.

Saksa loi nykyisen ylijäämäisen vaihtotaseensa kovalla sisäisellä devalvaatiolla, hiukan yksinkertaistaen sanottuna leikkamalla kansalaisten ostovoimaa. Toteutettiin raju työmarkkinauudistus, jossa palkkoja ja työntekijöiden neuvotteluasemaa heikennettiin ja sosiaaliturvaa leikattiin. Luotiin uudet silpputyön ja alipalkatun työn markkinat. Tällä kiistatta saatiin mm. työttömyyttä alemmaksi. Samalla kuitenkin kotimainen kulutuskyky heikkeni. Vaikka Saksan talous oli 2000-luvun alussa heikoissa hapessa ja tarvetta uudistuksille myös oikeasti oli, niin ne vedetiin kerralla överiksi. Yksityinen kulutus on Saksassa vuoteen 2012  juuri ja juuri kasvanut 2000-luvun alusta, kun esim. Suomessa kasvua on ollut yli kolmannes. Samaan aikaan, kun Saksan vientiteollisuus hyötyi pudonneesta kustannustatasosta, paikallaan junnaava kulutus jarrutti tuontia.

Ja juuri tästä syystä vaihtotase on yksin niin surkea mittari taloudessa. Helpoin tapa saada positiivinen vaihtotase on heikentää omien kansalaisten kulutuskykyä. Ja kun innostutaan liikaa vaihtotaseesta on edessä helposti tuhoisa kilpailu. Yhden maan parantaessa vaihtotasettaan kulutuskysyntää leikkaamalla, ovat muut maat pakotettuja samaan elleivät ne halua rahoitaa tuon maan ylijäämiä. Koska kulutus luo pohjan kaikelle viennille ja tuonnille ja kulutuksen taso lopulta määrää koko talouden tason, häviävät putoavan kulutuskysynnän kilpailussa lopulta kaikki. Jos kaikkialla olisi vastattu Saksan talousuudistukseen samalla mitalla, oltaisiin saatu todella syvä lama. Saksan ylijäämät ovat olleet mahdollisia vain, koska muissa maissa kulutuskysyntä edelleen kasvoi.  Myös ylijäämien kerryttäminen voi siis olla vapaamatkustamista. Varsinkin yhteisvaluutassa.

Euroalueella on kiinnitetty huomiota alijäämiin. Aivan yhtä tärkeää olisi kiinnittää nyt huomiota ylijäämiin.
Jos euro selviää kriisistään ja päättää jatkaa nilkuttamista eteenpäin, on seuraavan kriisin estämiseksi tärkeää, etteivät sen enempää viennin yli- kuin alijäämäätkään euroalueella repeä taas liiaksi. Liian suuria ylijäämiä euroalueelta kerryttävä maa pitäisi siis velvoittaa kulutuskysyntää lisäävään politiikkaan. Saksasta kuuluu pieniä positiivisia merkkejä siinä mielessä, että säästämisaste maassa on alentunut ja talouskasvu nojaa pitkästä aikaa kotimaisen kulutuksen kasvuun. Saksan pitäisi valtiona nyt vahvasti lähteä tukemaan tätä kehitystä. Juurikin Saksalla olisi tällä hetkellä varaa olla se talouden veturi, joka elvyttämällä ja lisäämällä kulutuskysyntää lähtisi kiskomaan euroaluetta suosta.

Miksi olen ehdokkaana?

 

Olen demari. Olen 34-vuotias helsinkiläinen työoikeuteen erikoistunut lakimies, Helsingin Bussiliikenne Oy:n hallituksen puheenjohtaja, Töölön Sosialidemokraattisen Yhdistyksen puheenjohtaja ja Stadin Demarien piirhallituksen jäsen.

Ja olen ehdolla Helsingin demarien eduskuntavaaliehdokkaista käytävässä jäsenvaalissa.

En olisi ehdolla, ellen uskoisi olevani hyvä siinä mihin ehdokkuus voi johtaa. Uskallan sanoa olevani asiantuntija alallani, joka liittyy puolueemme ydinosaamiseen. Olen ammatissani tottunut neuvottelemaan, edistämään asioita, voittamaan ja häviämään, vääntämään vaikeiden asioiden, tarvittaessa joskus myös vaikeiden ihmisten, kanssa.

Olen sosialidemokraatti koska uskon kohtuullisuuteen. Minulle sosialidemokraattinen hyvinvointivaltio on suuri menetystarina. Se on historiansa aikana onnistunut yhdistämään kasvun ja kehityksen kaikille jakautuvaan hyvinvointiin. Sosialidemokratia on siis onnistunut siinä, mitä sääntelemätön markkinatalous on kerta toisensa jälkeen turhaan luvannut. Ja sitä ei ole tehty vahvimman ehdoilla, vaan pitäen kaikki mukana paatissa. Ja se on tehty myös huomioiden maamme ja ympäristömme kantokyky niin, ettei omalla hyvinvoinnilla syödä pois tulevien sukupolvien hyvinvointia.

Täydellistä se ei tietenkään ole ollut. Parantamista löytyy aina, eivätkä varsinkaan viimeiset vuodet ole olleet helppoja. Niin kuin suuret saavutukset yleensä, ei myöskään hyvinvointivaltio tule ilmaiseksi. Se vaatii jatkuvaa työtä, ylläpitoa, korjaamista ja kehittämistä. Ja toimintaympäristö ei ole tällä hetkellä meille sosialidemokraateille helppo. Välittäminen ja vastuu toisistamme eivät ole niitä sanoja, joilla politiikassa juuri nyt kerätään helpoimmat pisteet. Jotkut haluavat vain säästää hyvinvointivaltiosta irti sen mitä heti on saatavissa. Lyhytnäköisillä leikkauksilla voidaan kyllä saavuttaa pikavoittoja, mutta samalla viedään pohja tulevalta menestykseltä.

Sosialidemokratian tulevaisuuden kannalta on äärettömän tärkeää, että se on kaikkien asia. Ei minkään luokan tai eturyhmän. Katon pitää olla korkealla ja seinien leveällä ja sosialidemokratiaa pitää määrittää yhteisten perustavien arvojemme, ei yksityiskohtia koskevien erimielisyyksien kautta. Jotta sosialidemokratia voisi menestyä, sen pitää olla kaikkien niiden liike, jotka haluavat vakautta ja hyvinvointia perustuen kohtuullisuuteen, toisista huolen pitämiseen ja pitkäjänteiseen työhön.

Ja minä nyt vain uskon, että sellainen Suomi on mukava paikka kaikille.

 

Valtteri Aaltonen, Helsingin piirin jäsenäänestyksessä nro 3.

SDP:n kannatuksesta

YLE julkaisi 31.7. gallupmittauksen, jossa on saatu SDP:lle historiallisen alhainen kannatus 13,8 %. Tämä on valitettavasti jatkoa jo pitkään jatkuneelle kannatuksemme putoamiselle.

Olen lykännyt kirjoitusta siitä, mitkä henkilökohtaisesti näen SDP:n kipupisteiksi ja kannatuksen heikkenemisen syiksi. Ehkä koska siitä on kirjoitettu niin paljon viime aikoina, että se tuntuu puhki kalutulta. On kuitenkin muutama näkökulma, jotka näin yksittäisen demariaktiivin näkökulmasta on syytä ottaa esiin. (Sivuutan tässä tarkoituksellisesti kevään puheenjohtajakamppailun, koska katson, että sen mahdolliset vaikutukset ovat korkeintaan tilapäisiä. SDP:n kannatuksen määrää tehty politiikkaa.)

SDP:ssä tehdään todella paljon hyvää ruohonjuuritason työtä ja myös valtakunnan politiikassa on saatu merkittäviä voittoja yksittäisten asioiden ja päätösten kohdalla. Mutta politiikan ylätasolla SDP:llä ei mielestäni ole pitempään aikaan ollut riittävän selkeää kokonaisviestiä siitä, mihin suuntaan maatamme tarkalleen haluttaisiin viedä ja millä keinoin. Politiikan teossa on siis menetetty aloite ja jouduttu liikaa reagoimaan muiden aloitteisiin. Tästä on seurannut ”ei-puolueen” imago ja tilanne, jossa muut puolueet ovat saaneet liiaksi määritellä politiikan suunnan ja SDP on päässyt vaikuttamaan vain siihen, millä vauhdilla tuohon suuntaan edetään. On juututtu torjuntataisteluun, ja silloin on paha saada omia asioitaan eteenpäin.

Aloitteen katoaminen näkyy poliittisen retoriikan hallinnassa. Kokoomus hallitsee tällä hetkellä julkista keskustelua. Vaikka oikeistolaisen supistavan talouspolitiikan teoreettiset perustelut ovat monesti hyvin hatarat ja näytöt heikkoja, ei SDP tai vasemmisto laajemmin ole kyennyt haastamaan sitä riittävästi, koska meiltä on puuttunut selkeä vaihtoehto, jota esittää tilalle. Olemme turhan helposti nielleet kurjistavan ”tarjonnan taloustieteen” aksioomat, jolloin nyt valittu suunta näyttää ikävältä, mutta ainoalta mahdolliselta. Siihen valtavaan vallitsevan talousajattelun haaksirikkoon, jota rahoitusmarkkinakriisi ja eurokriisi ovat edustaneet, ei ole isketty kiinni sillä tarmolla jolla olisi pitänyt.

Pohjoismainen sosialidemokraattinen hyvinvointivaltiomalli on kiistatta valtava menestystarina. Varsin vaikeisiin olosuhteisiin on onnistuttu luomaan joukko maailman hyvinvoivimpia ja kilpailukykyisimpiä valtioita, jotka ovat olleet maapallon mittakaavassa poikkeuksellisen mukavia paikkoja asua. Meillä demareilla ei siis ole mitään syytä häpeillä omaa linjaamme. Vaikka sellaiset asiat kuin vahva julkinen sektori ovat poliittisessa retoriikassa tällä hetkellä epämuodikkaita, on niillä tukenaan vahvat näytöt. On kuitenkin samaan aikaan selvää, ettei hyvinvointivaltio voi 2010-luvun ympäristössä toimia 1980-luvun mallin mukaisesti, vaan sitä pitää jatkuvasti uudistaa. Se, että julkinen sektori saadaan toimimaan mahdollisimman tehokkaasti ja myös näyttäämään ulospäin tehokkaalta, on paras puolustus julkisten tehtävien yksityistämistä vastaan. Hyvinvointivaltion uudistaminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa hyvinvointivaltion alasajoa niin kuin asia tähän asti valitettavan usein on ollut.

Työ ja työelämä on perinteisesti ollut SDP:n ydinosaamista. Tämä hallinta ollaan kuitenkin vaarassa menettää. Työelämä on muuttumassa ja muuttunut, mutta olemme olleet liian hitaita reagoimaan tähän muutokseen, joka kuitenkin tulee, halusimme tai emme. Kysymys on siitä, kuka pääsee määrittelemään pelisäännöt ja toimintatavat 2010-luvun työelämässä ja millaisiksi ne muodostuvat. Jos SDP ei ota tässä roolia, niin löytyy varmasti paljon muita tahoja, jotka oikein mielellään tuon vastuun kantavat.

Kuten usein demarien kannatuksen putoamisesta puhuttaessa muistetaan mainita, yhtenäistä työväenluokkaa ei enää ole. Henkilöstöfiman kautta työskentelevä sairaanhoitaja, akateeminen pätkätyöläinen tai luovan alan pienyrittäjä ovat aivan samalla tavalla työn tekijöitä kuin perinteisten duunariammattien edustajat. SDP:llä ei ole varaa valittaa, että jotkut palkansaajaryhmät eivät ole löytäneet meitä. Vika on siinä, että me emme ole riittävästi löytäneet heitä. Jotta voimme menestyä, meillä pitää olla tarjottavaa kaikille omalla työllään itsensä elättäville tai siihen pyrkiville työn tekemisen muodosta riippumatta. Työelämän suurimmat korjaustarpeet liittyvät tällä hetkellä pätkätöihin, nollasopimuksiin ja yksinyrittämiseen, epävarmuuteen ja jaksamiseen. Näihin SDP:n pitää reagoida. SDP:n tähänastiset saavutukset työelämän kehittämisessä ovat olleet merkittäviä, mutta jos juutumme vain puolustamaan niitä, nakertaa työelämän murros ne hitaasti mutta varmasti tyhjiksi. Pätkätyöläinen ei ole kovin kiinnostunut irtisanomissuojasta, eikä freelancer tee mitään lakko-oikeudella.

Väistämättä SDP:n on selvennettävä myös suhdettaan työmarkkinaosapuoliin. AY-liike on meille yhteistyökumppaneista tärkein ja vahva ay-liike on hyvinvointivaltion merkittävä elementti. Mutta siinä missä ay-liikkeen kuitenkin kuuluu aina olla jäsentensä edunvalvoja, on puolueen toiminnassaan taas edustettava koko kansaa. Se, että ay-liikeen ja SDP:n tavoitteet eivät aina voi olla yhteneväiset ei saa olla tabu, eikä sen kuulu olla edes ongelma. Sellaiset tilanteet nyt vain kuuluvat hyväänkin yhteistyöhön. Ja vaikka työmarkkinaosapuolet edustavat korkeaa asiantuntemusta työelämän asioista, ei lainsäätäjälle kuuluvaa päätösvaltaa saa niille ulkoistaa, vaan päätöksiä on viime kädessä kyettävä tekemään niiden, joille äänestäjät ovat mandaatin antaneet. Päätöksenteko ei saa lamaantua sen vuoksi, että työmarkkinaosapuolet eivät pääse jostain sopuun. Kolmikanta, jossa sekä työntekijä-, että työnantajapuolella on asioihin veto-oikeus, on historiallisesti palvellut työelämän kehittämisen tavoitteita hyvin, mutta tällä hetkellä se tuntuu palvelevan enemmän Elinkeinoelämän Keskusliiton tavoitetta jäädyttää työelämän kehittäminen.

Kriisi on aina myös mahdollisuus. Nykysissä asemissa ei SDP:llä ole enää niin paljon puolustettavaa, että sen tarvitsisi olla päällimmäinen huolenaiheemme. Olemme siis vapaita uudistumaan. Tällä hetkellä maailmalla vaihtoehdot yksisuuntaiselle leikkauspolitiikalle ovat saavuttamassa jalansijaa. Tähän SDP:n pitää tarttua. Meidän pitää löytää oma vahva linjamme, jolla erotumme. Muutoksen jarruttajien eme saa olla, vaan juuri nyt meidän pitäisi olla sen kärjessä. Sillä ensimmäisenä kulkeva lopulta aina määrää sen, mihin suuntaan mennään.

Sukupolvenvaihdokset ja perintöverotus

Keskustelu perintöverosta on jälleen kiihtynyt. Suomen johtaviin veroasiantuntijoihin kuuluva Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas muistuttaa YLE:n haastattelussa mm. siitä tosiasiasta, että perintövero on kansantaloudellisesti varsin fiksu vero ja nimenomaan taloustieteen näkökulmasta perintö on verotuskohde sielä perustellummasta päästä. Perheyritysten Liiton toimitusjohtaja, ex-pääministeri Matti Vanhanen on taas kovasti loukkaantunut siitä, että Niskakangas on tällaista mennyt julkisesti sanomaan.

Olen joskus miettinyt, että suomalainen politiikkaa olisi paljon miellyttävämpää, jos täällä keskityttäisiin enemmän asiaan ja loukkaannuttaisiin, järkytyttäisiin ja pöyristyttäisiin vähän vähemmän.

Joka tapauksessa liki kaikki perintöveron poistamista perustelevat puheenvuorot, puhdasta tunneretoriikka (”kateusvero!”) lukuun ottamatta, keskittyvät sukupolvenvaihdostilanteisiin. Sukupolvenvaihdos on perimisen erityistapaus, jossa perillinen jatkaa perintöomaisuudella perittävän maatalous- tai yritystoimintaa. Tarkkaa määrää vuosittaisista sukupolvenvaihdoksista ei tilastokeskuksesta hiukan yllättäen löydy, mutta taannoisissa perintö- ja lahjaveroa koskevissa hallituksen esityksissä, niiden määräksi on arvioitu karkeasti tuhat vuodessa, siis rapiat 2 % kaikista perintötilanteista.

Sukupolvenvaihdoksista ja niiden kevyemmästä verokohtelusta on säädetty erikseen perintö- ja lahjaverolaissa. Sukupolvenvaihdostilanteissa perintövero on noin 40 % siitä, mitä se muuten olisi. Esimerkiksi 150 000 euron arvoisen maatilan tai yrityksen sukupolvenvaihdoksena perivällä omistajan täysi-ikäisellä lapsella perintövero (ilman muita vähennyksiä) on noin 3500 €, useimmiten vielä huomattavasi vähemmän johtuen siitä, että sukupolvenvaihdostilanteissa omaisuus arvostetaan lievempien kriteerin mukaisesti kuin muissa perimistilanteissa. Tämän koroton maksuaika on viisi vuotta. Normaalitilanteissa perintövero ei siis ole nykyisellään este sukupolvenvaihdoksille.

Hyvin arvokkaiden perheyritysten kohdalla veron summa voi kuitenkin nousta korkeaksi. Perheyritysten pysymisellä yrittäjäsuvussa on ihan oma arvonsa ja melko harvinaiset, mutta silti ajoittain vastaantulevat tilanteet, joissa sukupolvenvaihdos jätetään tekemättä ainakin osin perintöveron vuoksi, eivät ole toivottavia. Sukupolvenvaihdoksia koskevissa säännöksissä on siis tarkastelemisen varaa ja niitten joustavoittamiseen pitäisi löytää keinoja.

Jos siis sukupolvenvaihdoksissa on ongelmia, niin silloin pitää keskittyä korjaamaan ne. Samaan aikaan monet perintöveroa vastustavat tarjoavat kuitenkin sukupolvenvaihdoksia syyksi lakkauttaa koko perintövero. Tämä ei ole kestävä agumentti. Paria prosenttia perinnöistä edustavat sukupolvenvaihdokset eivät millään perustele koko veron poistamista. Jos rengas on rikki, niin silloin vaihdetaan rengas, ei autoa.

Perintövero herättää ymmärrettävästi vahvoja tunteita, koska se osuu usein raskaaseen elämäntilanteeseen ja koska se muista veroista poiketen maksetaan usein kerralla. Poikkeussäännöksillä onkin tärkeää pitää edelleen huolta, ettei perintövero johda esim. alaikäisten lasten tai lesken kannalta kohtuuttomiin tilanteisiin. Rationaalisesti ajatellen on kuitenkin syytä muistaa, että verojärjestelmässä perintövero on aina muun verotuksen vaihtoehto. Jos perintöveroa ei ole, niin sekä perittävä, että perillinen maksavat suhteessa enemmän muita veroja, riippumatta siitä, mikä on verotuksen kokonaistaso. Kansantaloudellisesti perinnön verottaminen on huomattavasti parempi kuin esim. tuotannon, siis työn ja pääomainvestointien verottaminen. Siksi perintöveroa ei ole syytä poistaa.

Perintövero ja vaatimukset sen poistamisesta

Kokoomusnuorten puheenjohtaja Susanna Koski pääsi eilen avautumaan HSTV:n politiikkan kulmapöytä-sarjassa. Koski tunnetaan paitsi jyrkistä mielipiteistään, myös siitä, että hän joutuu aika ajoin kilauttamaan kaverille kysyäkseen mistä hän nyt taas olikaan jyrkkää mieltä ja miksi.

Tällä kertaa Koskea ottaa päähän ay-liikkeen lisäksi kokoomuksen puheenjohtajakamppailu, jossa kuulemma osa kandidaateista esittää vääriä mielipiteitä. Paula Risikko ei haluaisi luopua perintöverosta, mikä Kosken näkökulmasta on epäkokoomuslaista. Onhan kokoomus tiettävästi ottanut tavoitteekseen perintöveron poistamisen ja puheenjohtajaehdokkaista Alexander Stubb on ainakin sitä kannattanut

RKP:n puheenjohtaja Karl Haglund on myös tänään kompannut vaatimuksia perintöveron poistosta. Jotenkin en osaa olla yllättynyt.

Perintövero, tai tarkkaan ottaen perintö- ja lahjavero, on vero, jota maksetaan perinnöstä, ennakkoperinnöstä ja poikkeuksellisen arvokkaista lahjoista. Perintöveron määrä määräytyy sen mukaan kuinka läheinen perijä on kysymyksessä. Rintaperillinen maksaa vähiten ja kaukainen perillinen enemmän.

Perintöveroa vastustetaan usein vetoamalla siihen, että kyseessä on varallisuus, jota on jo kertaalleen verotettu silloin, kun perittävä on sen ansainnut. Toisaalta perintövero korvaa myös myyntivoittojen verotuksen omaisuuden kohonneen arvon osalta. Kun joku perii Töölöstä sijoitusyksiön, jonka hänen isoisänsä on viime vuosisadan alkupuolella ostanut, on sen arvo kohonnut matkalla kymmenkertaiseksi, mutta tätä sijoitusomaisuuden arvonnousua ei ole verotettu. ”Kertaalleen verotettu”-argumentin suurin puute on kuitenkin siinä, että  perijä, joka varallisuuden konreettisesti saa, ei ole siitä penniäkään veroja maksanut. Kyse on perijän kannalta ilmaisesta rahasta, jonka eteen hän ei ole tehnyt mitään, muuta kuin syntynyt vanhemmille, joilla omaisuutta on.  Vaikka periminen ehkä kokoomusnuorten ja RKP:n maailmassa onkin hyvä tapa vaurastua, niin yhteiskunnan kannalta se on kaikkein huonoin. Periminen, toisin kuin työn tekeminen tai pääoman investoiminen ei tuota talouteen mitään lisäarvoa, ja siksi sitä on perustellumpaa verottaa kuin sellaisia vaurastumisen muotoja jotka tuottavat.

Suurin varallisuus on viime vuosikymmeninä keskittynyt länsimaissa yhä vahvemmin yhä pienemmän porukan käsiin. Perimisellä on suuri merkitys varallisuuden keskittymisessä ja perintövero hiukan tasaa tätä kehitystä. Kun kyseessä on vielä perijän kannalta puhtaasti syntyperän mukaan tuleva ansaitsematon etu, en oikein osaa nähdä suurtakaan ongelmaa siinä, että perintöä verotetaan. Tietysti on jotain tilanteita, joissa perintöverotuksen vaikutuksia on kevennettävä. Näitä ovat esim. yrityksen sukupolvenvaihdos ja lesken oikeus jatkaa asumista pariskunnan yhteisessä asunnossa puolison kuoleman jälkeen. Näitä varten laissa on kuitenkin omat säännöksensä, joskin käsittääkseni sukupolvenvaihdosmenettelyä voisi vielä parantaa.

Perintöveron poistoon liittyen ehkä tärkein kysymys, jota Koski, Stubb kuin Haglundkaan ei taatusti hirveästi halua julkisesti käsiteltävän, on veronpoiston fiskaalinen vaikutus ja sen kompensointi. Perintöveron tuotto on rapiat 600 miljoonaa vuodessa. Ei toki valtiontalouden mittakaavassa ihan valtava summa. Mutta niin kauan kuin ei ekstaktisti nimetä mistä valtio säästäisi vastaavan summan, tarkoittaisi perintöveron poisto, että tuo määrä pitäisi kerätä korotettuina veroina muualta. Ja silloinkin jos helppo säästökohde löytyisi, voidaan kysyä eikö silloin ennemmin pitäisi summalla vaikkapa panostaa koulukseen tai vaikka parantaa nuorisoprykiatrian resursseja. Tai sitten keventää työn verotusta, jotta ihmiset voisivat vaurastua omalla työllään. Susanna Koski, Alexander Stubb ja Karl Haglund siis viime kädessä katsovat, että Suomessa työntekijöiden pitäisi maksaa enemmän veroja, jotta täällä voisi periä rauhassa veroja maksamatta.

EKP ja narulla työntämisen vaikeus

Euroopan Keskuspankin neuvosto kokoontuu huomenna kokoukseensa päättämään toimista, joilla se yrittää helpottaa euroalueen surkeaa taloustilannetta. Erityisesti EKP:ltä odotetaan toimia euroaluetta uhkaavan deflaation torjumiseksi. Euroalueen inflaatio ei ole lähelläkään EKP:n 2 % tavoitetta, vaan pyörii jossain 0,7 % kieppeillä. Ja toisin kuin isoäitisi opetti pieni inflaatio ei ole automaattisesti hyvästä, vaan sitä olisi syytä saada tässä tilanteessa isommaksi.

Odotukset EKP:n toimenpiteitä kohtaan tuntuvat olevan korkeita. Tosiasiassa EKP:n keinot oikeasti tehdä jotain oikeasti merkityksellistä ovat sen nykyisellä mandaatilla varsin rajalliset. Ohjauskoron alentaminen lienee listalla, mutta se on jo nyt niin alhaalla (0,25 %), ettei sen laskemisella mitään kovin draamattista saada aikaan. Samalla keskuspankin talletuskorko kuitenkin lasketaan ehkä negatiiviseksi. Täten EKP vähentäisi liikepankkien intoa käyttää EKP:tä turvasatamana hallussaan olevalle keskuspankkirahalle ja ohjaisi niitä hakemaan tuottoa muualta, mielellään euroalueen yksityisen sektorin luotottamisesta.

Jonkun verran odotetaan myös, että EKP ryhtyisi laajasti ostamaan pitkäaikaisia velkakirjoja jälkimarkkinoilta (ns. määrällinen helpottaminen). Siis korvaamaan pankkien taseissa velkakirjoja keskuspankkirahalla. Jotkut, kuten HS:n tämän päivän pääkirjoitus, sekoittavat toimenpiteen suoraan keskuspankkirahoitukseen ja katsovat sen automaattisesti lisäävän inflaatiota. Samasta syystä johtuen sitä myös vastustetaan erityisesti Saksassa. Tosiasiassa kuitenkin määrällisen helpottamisen odotettavissa olevat vaikutukset lienevät varsin vaatimattomia. Velkakirjojen osto ei millään tavalla lisää yksityisen sektorin varallisuutta, vaan ainoastaan korvaa varallisuuserän (velkakirjat) toisella (keskupankkiraha). Toiveena on, että pankit ryhtyisivät hakemaan hallussaan olevalle lisääntyneelle keskuspankkirahalle tuottoa lainaamalla sitä yrityksille ja kuluttajille ja näin lisäisivät taloudessa kiertävän rahan määrää. Toive voi kuitenkin olla optimistinen. Ongelma kun ei ole niinkään lainojen tarjonta, vaan niiden kysyntä. Euroalueen taantumassa olevan kokonaiskysynnän oloissa on liian vähän yrityksiä ja kotitalouksia, joilla on sekä halua investoida lainarahalla, että rahan hintaan nähden riittävän uskottava valmius maksaa laina takaisin.

EKP:n suurin toivo piristää taloutta luultavasti onkin markkinoiden odotuksissa. Monelle, kuten HS:n nimettömälle pääkirjoitustoimittajalle, esim. määrällisen helpottamisen ohjelmat kuulostavat radikaaleilta toimenpiteiltä ja odotukset EKP:n valmiudesta käyttää niitä, voivat itsessään parantaa yritysten uskoa markkinoihin, lisätä yritysten investointivalmiutta ja inflaatio-odotuksia. Ja nämä taas lisäävät reaalista inflaatiota ja kysyntää. Markkinoiden odotukset EKP:n toimenpiteistä voivatkin olla tärkeämpiä kuin toimenpiteiden todelliset vaikutukset. Aikanaan EKP lopetti euroalueen akuutin velkakriisin lupaamalla ostaa tarvittaessa rajattomasti kriisimaiden velkakirjoja. On hyvin epäselvää, millä valtuuksilla EKP tällaista lupasi ja toteuttaisiko se tositilanteessa lupauksensa. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, koska markkinat eivät lähteneet katsomaan EKP:n bluffia, vaan katsoivat kriisimaiden velkakirjojen muuttuneen jälleen riskittömiksi ja alkoivat tarjota maille lainarahaa.

Mitä sitten jos EKP:n silmänkääntötemppu ei onnistu? Mitä tässä tilanteessa oikeasti voitaisiin tehdä? EKP ei nykyisellä mandaatillaan voi suoraan vaikuttaa taloudessa kiertävän rahan määrään. Se voi vain työntää narulla ja toivoa, että liikepankit lisäisivät rahan tarjontaa ja että rahalle löytyisi kysyntää. Pelkkä perinteinen rahapolitiikka on kuitenkin tässä tilanteessa osoittautunut jo varsin riittämättömäksi. EKP:n mandaattia tulisikin pikaisesti muuttaa, niin että se (toki tarkoin säännöin) voisi luotottaa suoraan eurovaltioita. Esim. kaikille euromaille niiden talouksien suhteessa jaettava edullinen laina mahdollistaisi valtioiden rahankäytön lisäämisen ilman välitöntä pelkoa luottoluokituksen putoamisesta ja velkakorkojen noususta. Näin valtiot voisivat julkisella kulutuksella puskea rahaa yksityiselle sektorille ja antaa taloudelle sitä käynnistysvirtaa, mitä yksityinen sektori ei tällä hetkellä itse pysty antamaan.