VALTTERI AALTONEN

Eduskunta vetäisi joulutauon lähestyessä kovan loppukirin. Yksi joulun alla hyväksytty lakiesitys oli hallituksen esitys 233/2016 muutoksiksi valtion yhtiöomistuksesta ja omistajaohjauksesta annettuun lakiin.

Lainmuutos ei aiheuttanut mediassa kovin isoja otsikoita. Silti se on periaatteellisesti merkittävä. Tällä valtionyhtiöiden omistajaohjausta koskevalla lakimuutoksella toteutetaan Sipilän hallituksen suunnitelmia valtion omistajaohjauksen uudesta organisoinnista. Muutosten ytimessä on pääministeri Sipilän (joka on pääministerin tehtävän lisäksi myös nykyisen hallituksen omistajaohjausministeri) lanseeraama suunnitelma uudesta valtion sijoitusyhtiöstä, Valtion Kehitysyhtiö Vake Oy:stä.

Kehitysyhtiön salkkuun on siirretty ja tarkoitus siirtää osa valtion nykyisistä yhtiöomistuksista. Lakiesityksen perusteluiden mukaan yhtiö ”kehittäisi salkkuunsa sijoitettuja valtion omistuksia, voisi myydä niitä ja voisi sijoittaa myynneistä tai osinkoina saatuja varoja uudelleen”.

Valtion yhtiöomistukset on nykyään pääasiassa keskitetty valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosaston alaisuuteen. Omistajaohjausosaston alla toimii myös valtion sijoitusyhtiö Solidium, jonka tehtävä on hoitaa sen salkkuun osoitettuja valtion vähemmistöomistuksia pörssiyhtiöissä.  Solidiumin salkkuyhtiöt ovat siis vain välillisesti omistajaohjauksen alla, ja niissä valtion omistajavallan käyttämisestä huolehtii Solidium ja sen johto. Näin niitä on etäytetty välittömästä poliittisesta vallankäytöstä.

Vake Oy on myös perustettu omistajaohjausosaston alaisuuteen ja muistuttaa ensi katsomalta rakenteena Solidiumia. Sekin muuttaa salkussaan olevien yhtiöiden omistuksen valtion näkökulmasta välilliseksi. Eduskunnan hyväksymään lakiesitykseen sisältyy kuitenkin erityinen poikkeus, joka tekee Vakesta täysin Solidiumista poikkeavan rakenteen. Lakimuutoksen mukaan nimittäin Vaken salkkuyhtiöiden omistajaohjausta koskeva päätösvalta säilyy sittenkin omistajaohjausosastolla, omistajaohjauksesta vastaavalla ministerillä ja tiettyjä isompia asioita koskien valtioneuvoston yleisistunnolla. Itse kehitysyhtiöstä tuleekin siis vain hyvin näennäinen väliporras, jolle ei ilmeisesti ole tulossa edes merkityksellisiä resursseja, kuten omaa analyysiosaamista.

Tästä seuraa luonnollisesti kysymys: Mihin ihmeeseen koko Vake Oy:tä tarvitaan? Miksi tarvitaan yksi ylimääräinen väliporras, jos kerran kaikki todellinen päätösvalta omistuksia koskien pysyy siellä missä se on nytkin ja Vaken ja sen tulevan johdon rooli on lähinnä muodollinen?

Vastaus tähän löytyy eduskunnan budjettivallasta. Valtioneuvoston kanslian omistajaohjauksen alla olevat yhtiöt ovat valtion omaisuutta, jonka käytöstä päättää eduskunta. Jos niitä myydään tai niistä tulee osinkotuottoja, nämä varat tilitetään valtiovarainministeriölle ja niiden käytöstä päättää eduskunta valtion talousarviossa.  Sen sijaan Vaken alla olevat yhtiöt ovat kehitysyhtiön itsensä omaisuutta. Niiden myyntituotot ja osingot jäävät Vakeen, ellei niitä erikseen päätetä yhtiöstä ottaa ulos.

Kun vielä katsotaan mitä yhtiöitä ja yhtiöosuuksia Vakeen ollaan siirtämässä, on johtopäätös selvä. Ne yhtiöosuudet, joita kehitysyhtiöön siirretään, siirretään myymistä varten. Kaikki ovat sellaisia omistuksia, joihin on eduskunnalta saatu myyntivaltuus (pl. 16,7 % Nesteestä ja 16,7 % Vaposta, joihin hallitus on ilmoittanut hakevansa myyntivaltuudet piakkoin). Niistä yhtiöistä, joihin on vain osittainen myyntivaltuus, siirretään Vakeen vain se osuus, joka voidaan myydä. Yksikään kehitysyhtiön salkkuun siirrettävistä omistuksista ei ole sellainen, jonka kehittämiseen valtiolla olisi merkittävää intressiä. Ja milläpä ”kehitysyhtiö” edes kehittäisi, kun salkkuyhtiöiden omistajaohjaus ja analyysitoiminta säilyy kuitenkin omistajaohjausosastolla.

Kun siis Vakeen siirretään selkeästi likvidoitavaksi tarkoitettua omaisuutta, ja sen varojen sijoittamisesta päättää pääministeri ja valtioneuvosto, on tätä kautta luotu pääministerille oma budjetti ohi eduskunnan budjettivallan. Alkuvaiheessa tämän budjetin koko on 2,4 miljardia. Ei siis ihan kahvirahoja.

Tärkein valtion yhtiöomaisuuden myymiseen liittyvä kysymys on, mihin rahat käytetään? Olen ollut ja olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että valtion tuottavan omaisuuden myyminen käyttörahan saamiseksi valtion budjettiin on ainakin nykyisellä korkotasolla huono idea jopa huonojen ideoiden surullisella mittapuulla. Sen sijaan mahdollisuus myydä joustavasti valtion vanhoja yhtiöosuuksia ja sijoittaa näitä varoja uusiin yhtiöomistuksiin esimerkiksi kasvualoja tukien voi hyvinkin olla perusteltua. Tällainen älykäs ja kasvua tukeva valtion sijoitustoiminta voi myös perustella varallisuuden siirtämisen budjetin ulkopuolelle uudelleensijoittamisen nopeuden ja joustavuuden lisäämiseksi.

Kehitysyhtiön idea ei siis suinkaan välttämättä ole susi. Fiksusti käytettynä se voi olla perusteltu rakenne. Julkisilla investoinneilla voidaan elinkeinopolitiikassa saada hyvää aikaan, kun tuetaan uuden luomista siellä, missä yksityinen pääoma ei toimi täydellä teholla. Jos kehitysyhtiö pääministerin ohjauksessa toimii näin, se voi hyvinkin puolustaa paikkansa elinkeinopolitiikan työkaluna.

Toisaalta mallissa on ilmeiset riskinsä. Sipilä selkeästi haluaa päästä toteuttamaan kärkihankkeitaan eduskunnasta riippumatta. Kun varojen käytön ulkopuolinen kontrolli on heikkoa, on myös vaara, että pääministerillä on paineita käyttää budjettiaan valtion kannalta parhaiden sijoitusten sijasta esimerkiksi puoluepoliittisesti innostavimpiin hankkeisiin. En haluaisi nähdä valtion hyvää omaisuutta myytävän sen vuoksi, että saadaan rahoitusta uusiin Talvivaaroihin tai maatalouden tuki-investointeihin. Kehitysyhtiöön kohdistuvia epäluuloja ei ainakaan helpota se, että Sipilä on ollut hyvin vaitonainen ja ympäripyöreä suunnitelmistaan sen suhteen. Edes asiaa koskevaa lakiesitystä kirjoittaneet virkamiehet eivät ole ilmeisesti kunnolla tienneet mihin kehitysyhtiötä tarvitaan ja mitä se konkreettisesti tulee tekemään. Tämä seurauksena varsinkin lakiesityksen ensimmäinen versio oli hyvin epäinformatiivinen ja lainsäädännön arviointineuvosto haukkui sen pystyyn.

Olisi siis tärkeää saada jonkinlaisia takeita siitä, että pääministeri ja valtioneuvosto käyttävät eduskunnan budjettivallan ulkopuolella siirrettyä varallisuutta fiksusti. Kehitysyhtiö on parlamentarismin kannalta sen verran harvinainen rakenne, että yhtiön toiminnalta on vaadittava suurinta mahdollista läpinäkyvyyttä niin eduskunnan kuin kansalaisten suuntaan. Erityisesti journalistisen median tärkeäksi tehtäväksi jääkin vahtia miten kehitysyhtiön omistukset kehittyvät ja mihin sen kautta veronmaksajien varoja sijoitetaan. Siksi on vahinko, että asia nyt meni tiedotusvälineissä niin pienellä huomiolla.