VALTTERI AALTONEN

Pääministeri Juha Sipilän kamppaillessa uusimman jääviyskohun kanssa Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa on asettunut puolustamaan puolueensa puheenjohtajaa.

Pari päivää sitten otsikolla ”Sipilän kaatoyritykset käyvät ylikierroksilla” julkaistu ja melko vilkkaasti sosiaalisessa mediassakin jaettu artikkeli toistaa uskollisesti kaikki ne kliseet, jotka asiaa koskevassa keskustelussa on jo esiin nostettu aina median ajojahdista siihen, ettei Suomessa näköjään pääministerillä saisi olla sukulaisia tai mitään menneisyyttä liike-elämässä. Kun kyse on suhteellisen laajalevikkisestä puoluelehdestä ja kun nämä samat väitteet tuntuvat tulevan vastaan muuallakin, niitä on perusteltua katsoa vähän tarkemmin.

Kertovatko Sipilän vaikeudet esteellisyyssäännöksien kanssa siis siitä, että on vaikea toimia Suomen pääministerinä, jos on paljon kontakteja liike-elämässä tai yrittäjäsukulaisia? Ja jahtaako media Sipilää?

Ei. Ja ei.

Ensinnäkin esteellisyyssäännökset ja –käytännöt ovat olemassa juuri sitä varten, että päätöksentekijänä voi toimia vaikka on monenlaisia sidonnaisuuksia. Niitten tarkoitus on juurikin estää noita sidonnaisuuksia muuttumasta ongelmiksi. Ja noiden sääntöjen olemassaolo ei ole epäluottamuslause ketään kohtaan. Ne ovat olemassa myös päätöksentekijän itsensä suojaksi. Mutta ennen kaikkea niiden tehtävä on suojata kansalaisten luottamusta päätöksentekoon. En minäkään pidä todennäköisenä, että Sipilän tarkoitus olisi ollut erityisesti suosia sukulaisiaan. Se ei kuitenkaan ole koko kysymys. Julkisen vallankäytön pitää paitsi olla riippumatonta, myös näyttää ulospäin riippumattomalta. Siksi samat säännöt koskevat kaikkia ja päätöksentekijän vahvakaan tietoisuus omista hyvistä tarkoituksistaan ja korkeasta henkilökohtaisesta moraalistaan ei vapauta esteellisyyttä koskevien käytäntöjen noudattamisesta. Siksi esteellisyysasioissa on myös perusteltua pelata aina varman päälle enemmän kuin mennä rimaa hipoen. Virhe on jo tapahtunut, jos luottamus päätöksentekoon vaarantuu, vaikka lain rajoja ei olisikaan vielä ylitetty. Sitä paitsi, jos näiden asioiden kanssa otetaan tavaksi vetää mutkia suoraksi, niin enemmin tai myöhemmin jonkun käsi myös varmuudella todella eksyy piparipurkkiin.

Sidonnaisuudet eivät siis estä pääministerinä toimimista. Niistä seuraa vain vaatimus tiettyyn varovaisuuteen ja harkintaan silloin, kun liikutaan vaikeilla rajapinnoilla. Paremmalla harkinnalla ja vähän suuremmalla avoimuudella Sipiläkin olisi välttänyt ainakin suurimman osan ongelmista. Avoimuus on muutenkin hyvä nyrkkisääntö mahdollisissa intressiristiriitatilanteissa. Asiat vaan näyttävät pahemmilta jos ne tulevat julki vasta jälkikäteen.

Niin, ja ei, tiedotusvälineet eivät myöskään erityisesti jahtaa Sipilää. Niiden tehtävä on välittää uutisia. Ja pidettiin asiasta tai ei, Sipilän toiminta on uutinen.

On tärkeää ymmärtää, että kun tiedotusvälineet tekevät uutisia Terrafameen tai Chemisoliin liittyvistä jääviyskysymyksistä, se ei tarkoita, että ne automaattisesti epäilisivät tai syyttäisivät Sipilää sukulaisten suosimisesta tai muusta epärehellisyydestä. Esteellisyysongelma on uutinen itsessään. Vaikka olisi kuinka varma pääministerin motiivien rehellisyydestä, niin jo se on uutisoinnin arvoinen asia, että pääministeri tuntuu suhtautuvan esteellisyyskysymyksiin varsin suurpiireisesti ja asettavan oman henkilökohtaisen moraalinsa ohjenuoraksi hyvä hallinnon vaatimusten yläpuolelle.

Juuri tämän vuoksi Suomenmaan kirjoituksenkin tuohtumus on niin perusteetonta. Jos tiedotusvälineet ovat keskustalaisesta näkökulmasta toimineet väärin, niin miten niiden olisi pitänyt toimia? Kun on huomattu, että pääministerin sukulaiset saavat etua pääministerin tekemistä päätöksistä ja kun ylimmät oikeusasiantuntijatkin katsovat epäselväksi onko pääministeri toiminut asiassa lain mukaan, niin olisivatko tiedotusvälineet voineet vain vaieta asiasta? En usko, että Suomenmaan toimittajatkaan tällaista sentään kehtaisivat vaatia.

Nimenomaan silloin, jos tiedotusvälineet ryhtyisivät vaikenemaan uutisarvoisista asioista, ne alkaisivat käyttää poliittista valtaa tavalla, joka ei ole yhteensopiva niiden yhteiskunnallisen tehtävän kanssa. Median kuuluu tietysti pysyä totuudessa ja noudattaa toiminnassaan hyvää journalistista tapaa, mutta sen ei tarvitse miellyttää vallankäyttäjiä. Demokratiassa journalistisen median tärkein tehtävä on kysyä vallankäyttäjiltä juuri ne kysymykset, joihin vallankäyttäjät eivät haluaisi vastata.