VALTTERI AALTONEN

EVA julkaisi viime viikolla Björn Wahlroosin kirjoittaman pamfletin hiljainen vallankumous. Kirjasen saama julkinen vastaanotto oli aikasen nihkeä ja asia näytti unohtuvan nopeasti.

Ajatuspaja Liberan tuore toiminnanjohtaja Mikko Kiesiläinen kuitenkin jatkoi tällä viikolla keskustelua asettumalla vahvasti puolustamaa Liberan hallituksen varapuheenjohtajan pamflettia. Kun debatti näyttää jatkuvan, niin kirjan lukeneena ajattelin myös kommentoida asiaa näin jonkin verran työkseen myös valtiosääntöjuridiikkaa tekevän näkökulmasta.

Jos pamfletin sisältö pitäisi jotenkin tiivistää, niin Wahlroosia perustuslaissamme häiritsevät juuri ne piirteet, jotka tekevät siitä leimallisesti (Länsi-) Eurooppalaisen: Konstitutionalismi, parlamentarismi, perusoikeusajattelu, nykyaikainen laintulkintaoppi ihmis- ja perusoikeusmyönteisine laintulkintamalleineen jne. Tämä on tietysti täysin sallittu mielipide, ja on virkistävää, että joku rohkeasti lähtee ravistelemaan koko kehikkoa. Mutta näinkin radikaali lähestymistapa kaipaisi vahvaa argumentaatiota tuekseen. Ja juuri siinä kohti pamfletti sakkaa pahasti.

Wahlroos ei ole kirjoittaessaan ottanut tarpeeksi selvää valtiosääntöjuridiikan perusasioista, vaan tuntuu luottavan siihen, ettei suurin osa lukijoistakaan niitä tunne. Kirjaa leimaa myös monin paikoin melkoinen älyllinen epärehellisyys. Perustuslakivaliokunnan kritiikkiä perustellaan mm. yksittäisten perustuslakiasiantuntijoiden osana akateemista debattia lausumilla mielipiteillä tai keskustelussa käytetyillä argumenteilla, vaikka ne eivät koskaan ole päätyneet perustuslakivaliokunnan kannaksi. Onpa kritiikin välineeksi kelvannut jopa apulaisoikeuskanslerin mielipide suvivirrestä, vaikka perustuslakivaliokunta tosiasiassa on ottanut asiassa juuri päinvastaisen kannan. Välillä perusteluna esiintyvät myös hatarasti perustellut hypoteesit siitä, mitä valiokunta ehkä jossain tilanteessa olisi voinut tehdä. Eli perustetaan kritiikkiä johonkin, mikä ”olisi voinut tapahtua” sen sijaan, että se perustettaisiin siihen, mitä oikeasti on tapahtunut. Jälkikäteen jotkut kirjan ”kuohuttavista” esimerkeistä ovat paljastuneet ilmeisesti täysin keksityiksi.

Mielestäni Wahlroosin perustuslakikritiikkiä ei kuitenkaan ole perusteltua käsitellä niinkään yksittäisenä ulostulona, vaan nimenomaan osana sitä perusoikeuksiin kohdistuvaa arvostelua, jota on viime aikoina kuultu elinkeinoelämän edunvalvojia lähellä olevilta tahoilta.

Mihin perustuslakia tarvitaan?

Jos halutaan purkaa Wahlroosin ja kumppaneiden perustuslakikritiikkiä, niin on tärkeää ensin ymmärtää, mikä perustuslaki on.

Perustuslaki on oikeusjärjestelmämme perusta, siihen pohjautuvat kaikki muut lait ja niiden tulkinta. Perustuslaki myös rajoittaa lainsäätäjän toimintavapautta asettamalla tietyt sille rajat, joita ei voida ylittää yksinkertaisen enemmistön voimin tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä, vaan joiden muuttaminen vaatii 2/3 enemmistön ja kahden eduskunnan päätöksen (tai sitten 5/6 enemmistön kerralla). Nämä rajoitteet eivät kuitenkaan tule lainsäätäjälle mitenkään ylhäältä annettuna, vaan ne on lainsäätäjä itse itselleen vapaaehtoisesti asettanut. Lainsäätäjä käyttää demokratiassa niin valtavaa valtaa, että on nähnyt tarpeelliseksi luoda rajoitteita sille, miten tätä valtaa voidaan käyttää. Perustuslaki takaa, ettei yksinkertaisen enemmistön turvin voida tehdä radikaaleja muutoksia yksilön oikeusasemaan, oikeusvaltiomme perusteisiin tai tehdä päätöksiä, joilla enemmistö saa suhteetonta hyötyä vähemmistön kustannuksella.

​Kun ylin lainsäätäjän on vaadittavan määräenemmistön turvin päättänyt asettaa itselleen tiettyjä rajoitteita, ei näitä rajoitteita voi kumota muuta kuin vastaavan määräenemmistön turvin. Perustuslaki ei siis ole demokratian rajoite, vaan demokratian suoja. Sen tarkoitus on estää demokratiaa muuttumasta sellaiseksi enemmistön tyranniaksi, jollaiseksi Wahlroos sen kuvasi edellisessä kirjassaan ”markkinat ja demokratia”.

TSS-oikeudet

Viime aikaisessa perustuslakikritiikissä tähtäimessä ovat erityisesti olleet perustuslakiin vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä lisätyt pykälät ns. TSS-oikeuksista (taloudelliset, sivistykselliset ja sosiaaliset oikeudet). Esimerkiksi oikeus maksuttomaan perusopetukseen tai julkisen vallan velvollisuus taata kaikille riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Yhtenä pontimena on kritiikille on ollut se, että juuri riittäviä sosiaali ja terveyspalveluita koskevaan vaatimukseen kaatui pohjimmiltaan Sipilän hallituksen sote-esitys perustuslakivaliokunnassa viime kesänä.

Osa kuullusta kriitiikistä maalaa TSS-oikeuksista kauniisti sanottuna vääristyneen kuvan. Taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset perusoikeudet eivät kuitenkaan ole mikään Suomalainen keksintö. TSS-oikeudet ovat tulleet perustuslakiin YK:n ja Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimuksista ja sitovat Suomea myös osana EU-lainsäädäntöä. Ne olisivat siis jossain muodossa osa Suomen oikeusjärjestystä, vaikka asiasta ei sanottaisi mitään perustuslaissa.

Wahlroosin pamfletin kritiikki TSS-oikeuksia kohtaan lähtee liikkeelle kahdella (ehkä vähän ristiriitaisella) kärjellä. Toisaalta Wahlroos kritisoi TSS-oikeuksia siitä, että ne on kirjattu perustuslakiin tavalla, joka jättää laajan mahdollisuuden tulkintaan. Toisaalta kirjassa vaaditaan, että poliitikoilla pitäisi olla valtuus tulkita niitä erityisesti niiden määrällisen ulottuvuuden (dimensiointi) osalta nykyistä vapaammin.

On tietysti totta, että kuten kaikki perusoikeuksia, myös TSS-oikeuksia koskevat kirjaukset perustuslaissa ovat tulkinnanvaraisia. Pelkästään lakitekstiä lukemalla ei yksiselitteisesti selviä, mitä tarkoittavat esim. kaikille turvatut riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.

Toisin kuin perusoikeuksien kriitikot ovat antaneet ymmärtää, ei tulkinnanvaraisuus kuitenkaan tarkoita mielivaltaa. Vaikka kaikki tulkinta tietysti sisältää aina myös arvokannanottoja, perusoikeuksien tulkinta nojaa niin kansallisesti kuin kansainvälisesti kehittyneeseen oikeustieteelliseen traditioon. Esim.  terveyspalveluiden ”riittävyyttä” arvioidaan lain esitöiden lisäksi muun muassa TSS-ihmisoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä kehittyneen ns. heikentämiskielto-opin kautta. Sen mukaan valtiolla ei lähtökohtaisesti ole oikeutta heikentää kansalaistensa TSS-oikeuksia niiden vakiintuneesta tasosta. Kielto ei tietenkään ole ehdoton. Esim. heikosta taloustilanteesta seuraavat budjettirajoitteet voivat olla peruste heikentää myös TSS-oikeuksia. Samoin jonkin perusoikeuden heikentäminen on helpommin hyväksyttävää, kun se tapahtuu toisen perusoikeuden hyväksi. Mutta siis olennaista on se, että heikentämiseen pitää aina olla painava ja hyväksyttävä peruste. Pelkkä poliittinen tahtotila (esim. yhden puolueen halu saada lisää bisnestä tukijoilleen) ei ole perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä syy heikentää perustuslaissa turvattujen vähimmäisoikeuksien tasoa.

Samalla perusteella on kestämätön Wahlroosin esittämä vaatimus, että perusoikeuksien dimensioinnin (eli kuinka laaja jonkin perusoikeuden turvaama ala on) tulisi olla poliittisesti päätettävä asia. Jos perusoikeuksien laajuus olisi vapaasti päätettävissä, se käytännössä tekisi perusoikeudet tyhjäksi. Perusoikeuksien laajuus – esim. se terveydepalveluiden ”riittävyys” – on nimenomaan juridinen, ei poliittinen kysymys. Kun lainsäätäjä on asettanut itselleen tietyn sitovan velvoitteen esim. järjestää ”riittävät” terveyspalvelut, se on asettanut itselleen kriteerin, jonka määrittelyn se on antanut laintulkinnan, ei poliittisen tahtotilan, tehtäväksi. Olisi demokratian kannalta surkeaa, että jos eduskunta määräenemmistöllä itselleen asettaman velvoitteen voisi tehdä yksinkertaisella enemmistöllä tyhjäksi päättämällä, että velvoitteen sisältö onkin jotain paljon vähemmän kuin mitä säätämishetkellä tarkoitettiin.

[Perusoikeuksien laajan poliittisen dimensioinnin ongemallisuus on ehkä helpompi ymmärtää sen kautta, että myös Neuvostoliiton perustuslaissa oli taattu perusoikeutensa sananvapaus. Siellä sananvapauden dimensiointi oli kuitenkin nimenmaan jätetty poliittisesti, ei juridisesti, määritettäväksi.​]

Perustuslakikriitikin tarkoitus?

Perustuslaista on tärkeää käydä keskustelua, eikä tätä keskustelua missään nimessä saa jättää vain juristeille tai perustuslakiasiantuntijoille. Silti viime aikojen kritiikki on näyttäytynyt hyvin ohuena ja paikoin tarkoitushakuisena. On vaikea nähdä, ettei sillä olisi yhteyttä tulevaan sote-uudistuksen käsittelyyn perustuslakivaliokunnassa. Käsittelyyn, jossa pelissä on 5,8 miljardin euron vuotuinen intressi. Toiveena näyttäisi olevan, että perustuslakivaliokunnalle tulisi painetta ryhtyä sivuuttamaan perustuslakia poliittisista syistä ja näin mahdollistettaisiin perusoikeuksiin kajoamisen yksinkertaisen enemmistön turvin. Kun ottaa huomioon miten tärkeitä asioita perustuslaki suojaa, ei tällainen olisi kuitenkaan vähänkään pitemmän päälle kenenkään etu. Jos perustuslain nähdään esim. tuovan kansalaisille liikaa oikeuksia, niin se on kyllä viime kädessä poliittisesti muutettava asia. Mutta siihen muutoksen pitää olla se 2/3 enemmistö sekä vähän kärsivällisyyttä. Ohituskaistaa pitkin yrittämistä ei pidä asiassa hyväksyä.