Eduskunta on eilen täysistunnossa hyväksynyt esityksen EU: ja Kanadan välisen vapaakauppasopimuksen ns. CETA-sopimuksen allekirjoittamisesta. Sopimuksen tarkoitus on poistaa tullit käytännössä lähes kaikelta EU:n ja Kanadan väliseltä tavarakaupalta ja avata markkinat puolin ja toisin yrityksille. Noin 36 miljoonan asukkaan Kanada on tällä hetkellä EU:n 10. merkittävin kauppakumppani.
Kansainvälisillä vapaakauppasopimuksilla on jossain määrin huono maine ja erityisesti monet kansalaisjärjestöt ovat olleet huolissaan sopimusneuvotteluista. Vapaakauppasopimuksissa on aihepiirinsä mukaisesti kyse ennen kaikkea taloudellisten etujen suojaamisesta. Tämä herättää usein kysymyksen siitä, suojataanko taloudellisia arvoja liiallisesti muiden arvojen kuten sosiaalisten ja ympäristöarvojen kustannuksella. Ja tämä huoli ei todellakaan ole aina ollut aiheeton.
Erityisesti vapaakauppasopimusten huono maine juontuu niihin sisältyvistä ns. investointisuojaehdoista. Investointisuojaehtojen tarkoitus kauppasopimusten yhteydessä on tuoda oikeussuojaa toiseen sopimusmaahan tehtäville investoinneille, jotta sijoittautumismaa ei voi kohdella ulkomaisia yrityksiä syrjivästi tai epäoikeudenmukaisesti. Investointisuojaehdoissa asetetaan tiettyjä vaatimuksia ja kriteerejä sopimuskumppanimaasta tulevien yritysten ja investointien kohtelulle. Sääntöjen rikkomisesta taas voi seurata sopimusvaltiolle vahingonkorvausvelvollisuus rikkomisesta kärsinyttä yritystä kohtaan.
Investointisuojaehtojen tarkoitus on sinänsä siis järkevä ja kannatettava. Kansainvälisissä kauppasopimuksissa investointisuojaehdot on kuitenkin usein kirjoitettu hyvin laveasti ja tulkinnanvaraisesti. Tämä on johtanut siihen, että yritykset ovat saattaneet haastaa valtioita oikeuteen myös yleistä etua ajavista poliittista päätöksistä, esim. varoitustarrojen lisäämisestä tupakka-askeihin. Investointisuojan on siis voitu käsittää tarkoittaneen syrjimättömän kohtelun sijasta jonkinlaista takuuta siitä, että sopimusmaan lainsäädännölliset ym. olosuhteet eivät muutu epäedullisemmaksi investoijille.
Tätä tilannetta on pahentanut se, että vahingonkorvauskanteet sopimusten mukaan yleensä ratkaistaan ns. ISDS-välimiesmenetteyssä. Tällöin osapuolet valitsevat itse tyypillisesti kolme lakimiestä toimimaan tuomareina ja ratkaisemaan jutun. Käytännössä välimiehet valitaan varsin pienestä kansainväliseen kauppaoikeuteen erikoistuneitten lakimiesten joukosta. Ratkaisulinja on heitellyt toisinaan paljonkin ja läpinäkymättömästi toimivien välimiestuomioistuinten puolueettomuuteen kohdistuu perusteltuja epäilyjä, kun samat lakimiehet vuorottelevat jutuissa tuomareina ja osapuolten asiamiehinä.
Ottaen huomioon kansainvälisten kauppasopimusten suuri määrä, ei kanteita ole nostettu kovinkaan paljon ja kaikki kanteet eivät johda vahingonkorvausvelvollisuuteen. Joukossa on kuitenkin myös valtioiden suvereniteetin kannalta kestämättömiä ratkaisuja. Lisäksi on olemassa riski, että jo lopputulokseltaan epävarmojen oikeusjuttujen uhka voi vaikuttaa valtioiden halukkuuteen toteuttaa yleisen edun nimissä sellaista sääntelyä, joka voisi johtaa kanteisiin. Samat pelot ovat kohdistuneet myös CETA-sopimukseen. Sen on pelätty esimerkiksi heikentävän ympäristönsuojelun tasoa tai pakottavan valtiot yksityistämään julkisia palveluitaan.
CETA-sopimus
CETA-sopimusta neuvoteltiin alun perin paljon enemmän huomiota saaneen USA:n ja EU:n välisen vapaakauppasopimuksen, TTIP:n varjossa. Alkuperäisessä muodossaan CETA oli varsin perinteinen vapaakauppasopimus investointisuojineen ja välimiesmenettelyineen. EU-parlamentti kuitenkin nousi tässä kohti vasemmistopuolueiden johdolla kapinaan ja ilmoitti, ettei tällainen sopimus kelpaa. EU:n komissio taipui ja palasi uudelleen neuvottelupöytään Kanadan kanssa.
Uudellaan neuvottelukierroksella sopimukseen tehtiin varsin merkittäviä parannuksia, joilla suojataan valtioiden suvereenia sääntelyoikeutta. Välimiesmenettelyn sijasta sopimuksen rikkomista koskevien vaatimusten käsittelyyn perustettiin pysyvässä tuomioistuintyyppinen riitojenratkaisuelin (ICS). Sopimuksessa on myös huomioitu kestävän kehityksen kysymyksiä, ympäristökysymyksiä ja sosiaalisia oikeuksia. Kyseessä on edelleen vapaakauppasopimus, joten esim. sosiaalisia oikeuksia koskeviin kirjauksiin ei voi vedota suoraan, eikä niiden rikkominen ole sanktioitu. Sen sijaan niillä on tulkintamerkitys juuri investointisuojan suhteen. Lisäksi sopimukseen on liitetty erityinen osapuolten yhteisesti vahvistama ns. yhteinen tulkitseva väline (Joint interpretative instrument – joo tiedän, KV-kauppaoikeus on parhaimmillaan keksittäessä iskeviä ja informatiivisia nimityksiä asioille). Tämän tulkintalähteen kautta sopimuksen epäselvyyteen ja tulkinnanvaraisuuteen liittyviä riskejä pienennetään. Erityisesti valtioiden sääntelyoikeutta suojaavat määräykset on siinä esitetty varsin suoraan.
CETA ei nykymuodossaankaan ole läheskään täydellinen. Se on kuitenkin selkeästi edistyksellisin vapaakauppasopimusta ja merkitsee isoa askelta eteenpäin kansainvälisen kaupan pelisääntöjen luomisessa. Uusilla kirjauksilla on pienennetty sekä juridisia riskejä, että tätä kautta sitä mahdollisuutta, että juridisten riskien uhka vaikuttaisi suvereenien valtioiden sääntelyhalukkuuteen. Erityisen tärkeää on riskialttiiden välimiesmenettelyiden korvaaminen pysyvällä ja sääntöperusteisella tuomioistuin-tyyppisellä elimellä. EU:n kannattaa minusta olla edistämässä sitä, että tämän pohjalle voitaisiin rakentaa pysyvä kansainvälinen investointituomioistuin korvamaan mahdollisimman suurelta osin ISDS-välimiesmenettelyt.
Taloudellisesti CETA ei ole ihan kaikkein suurin kysymys. Sen sijaan pidän sitä periaatteellisesti tärkeänä. Yhtäällä tällä hetkellä isolationismi ja protektionismi nostavat päätään. Tällöin on tärkeää, että EU pitää yllä pyrkimystä sääntöperusteiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Toisaalta on ihan turha kuvitella, että vapaakauppa ilmiönä olisi katoamassa johonkin. Maailmankaupan sääntöjä joka tapauksessa parhaillaan luodaan kovaa vauhtia eri toimijoiden välillä. Joko Eurooppa on eturintamassa niitä muotoilemassa. Tai muut toimijat muotoilevat ne, jolloin ne tulevat enemmin tai myöhemmin EU:lle eteen sellaisina, millaisiksi ne ovat muiden välillä muodostuneet. Silloin lienee turha toivoa kestävää kehitystä ja sosiaalisia oikeuksia koskevia kirjauksia sopimuksiin.
EU mailla on karkeasti 3000 erilaista kauppasopimusta, jotka suurimmaksi osaksi noudattelevat vanhaa ei-niin-hyvää linjaa. Siksi on merkittävä asia, että nyt on saatu tehtyä sopimus, jossa nimenomaisesti tunnustetaan valtioiden sääntelyoikeus, luovutaan välimiesmenettelystä ja tuodaan ympäristö- ja sosiaaliset kysymykset osaksi vapaakauppasopimuksia. CETA ei ole vailla ongelmia, ja esim. eduskunnan päätöksessä perustellusti huomioitiin tarve korjata kiireellisesti erittäin anteliasta kaivoslakiamme ettei siitä muodostu ongelma suhteessa CETA:an. Joka tapauksessa sopimus on parannus vapaakaupan pelisääntöihin. Lakimiehenä sanoisin, että se oli paras saatavilla oleva sopimus, ja selkeästi parempi vaihtoehto kuin, että EU jättäisi kaupan pelisääntöjen luomisen muille.
Kirjoituksen on tarkoitus olla osa 2-osaista kokonaisuutta. Jälkimmäisessä osassa käsittelen tarkemmin itse CETA:n sopimustekstiä ja ehtoja.
VALTTERI AALTONEN 