VALTTERI AALTONEN

Kaivostoiminta ja Suomen kaivoslain ilmeiset ongelmat ovat nousseet taas tapetille, kun Iltalehti teki jutun Australialaisen kaivosyhtiön Dragon Mining Oy:n kaivostoiminnan ongelmista ja siitä, miten kaivosyhtiö on avoimesti pörssitiedotteella Hong Kongin pörssissä kertonut ehtivänsä tyhjentää Suomessa sijaitseva kultakaivoksensa ennen kuin sen toimintaa koskevat valitukset saadaan hallinto-oikeusprosessista ulos.

Dragon Mining ei ole yksittäistapaus. Suomen varsin poikkeuksellisen kaivoslain ongelmat on tunnettu pitempään. Viimeksi keväällä eduskunta kirjautti ns. CETA-vapaakauppasopimuksen käsittelyn yhteydessä lausuman, jolla se edellytti hallitukselta kaivoslain korjaamista. No edustakuntahan vain perustuslain mukaan käyttää Suomessa ylintä valtiovaltaa, joten niitä korjaavia toimia ei ole hallitukselta tullut. Kaivoslaki on huono Suomelle, mutta erittäin hyvä isoille kansainvälisille kaivosyhtiöille. Sen vuoksi sitä suojataan vahvalla lobbausvoimalla. Hallitus teettikin oman selvityksensä kaivoslain uudistamistarpeista samalla yksityisellä asianajotoimistolla, joka on aikaisemmin lobannut kaivosyhtiöiden puolesta voimassa olevaa kaivoslakia nykyiseen muotoonsa. Osaatteko muuten arvata, ettei selvityksessä löytynyt korjaamistarpeita?

Nykyinen kaivoslaki on vuodelta 2011. Se on siinä mielessä varsin poikkeuksellinen, että Suomen valtiolla ei laissa katsota olevan mitään etuoikeutta Suomessa sijaitseviin kaivannaisesiintymiin, vaan kuka vaan voi tulla ja hyödyntää niitä. Kaivoslain ajattelu perustuu siis edelleen 1700-luvulta periytyvään valtausmalliin. Tämä on nykyään suht poikkeuksellinen tapa käsitellä mineraalien tapaisia arvokkaita uusiutumattomia luonnonvaroja. Useimmissa verrokkimaissa valtio omistaa tämän kaltaiset luonnonrikkaudet ja myöntää lupia niiden hyödyntämiseen määrätyin ehdoin rojalttimaksuja, erillistä kaivosveroa tms. korvausta vastaan. Suomen toimintatavan absurdiuden voi ymmärtää miettimällä esim. tilannetta, jossa kuka tahansa voisi mennä Norjaan tai Venäjälle, ilmoittaa vallanneensa sieltä jonkin öljyrikkaan alueen ja aloittaa öljynporauksen omaan laskuunsa. Siltä varalta, että joku haluaisi yrittää, niin voin kertoa ettei onnistu.

Miksi sitten tällaiseen on päädytty? Pohjimmiltaan kyse on aluepolitiikan linkittymisestä äärimmäisen lyhytnäköiseen ja kapeaan talouskäsitykseen.  Kaivokset tuovat harvaan asutuille alueille työtä. Tosin ei erityisen paljon, mutta jotain kuitenkin. Tämän vuoksi ne ovat kovasti aluepuolue Keskustan mieleen. Ja vuoden 2011 kaivoslaki oli juuri Keskustan ja silloisen elinkeinoministeri Mauri Pekkarisen lapsi. Kaivoslakia luonnosteltaessa kaivosten työpaikoista on hullaannuttu niin, että ei ole mietitty kaivostoiminnan muita vaikutuksia ja valitun toimintatavan vaihtoehtoiskustannuksia. Työpaikkoja on pitänyt saada maaseudulle ihan hinnalla millä hyvänsä. Ja se hinta näyttää olevan suomalaisille aika kova.

Ensinnäkin valtio tyypillisesti tukee kaivostoimintaa verovaroin rakentamalla teitä ja muuta infrastruktuuria. Kaivostoiminta aiheuttaa myös ympäristövahinkoja, jotka vaikuttavat negatiivisesti alueen asukkaisiin ja muihin elinkeinoihin, joskus pienemmin, joskus laajemmin. Lisäksi lain hyvästä tarkoituksesta huolimatta kaivostoiminnan jälkienkin siivoaminen näyttää valitettavan usein jäävän enemmän tai vähemmän veronmaksajien kontolle. Kaivosyhtiöt ovat suuria kansainvälisiä toimijoita, jotka harrastavat varsin tiukkaa verosuunnittelua. Niiden maksamat yhteisöverot jäävät usein vaatimattomiksi.

Kustannukseksi pitää kuitenkin ymmärtää myös ja ennekaikkea menetetyt malmivarat. Kun ne on kerran kovauksetta kaivettu pois, ei niitä saa takaisin. Suomen maaperä ei ole superrikas, mutta ei köyhäkään. Erityisesti meillä on harvinaisempia maametalleja, joiden kysyntä ja arvo nousee koko ajan. Kokonaisuutena maamme laajassa maaperässä piilee aivan valtava kansallisomaisuus, joka voisi fiksusti hyödynnettynä tuoda paljon hyvinvointia Suomeen. Tällä hetkellä ulkomaisten toimijoiden annetaan kaivaa ja kuskata se vapaasti pois muutamaa työpaikkaa vastaan. Kun kyseessä on kuitenkin periaatteessa kaikkien veronmaksajien yhteinen omaisuus, niin siitä saadun tulon peruuttamaton menettäminen pitää myös ymmärtää veronmaksajille tuleviksi tappioiksi.

Siis nykyisellä toimintatavalla suomalaiset veronmaksajat maksavat tosiasiassa todella kalliisti niistä kaivostoiminnan tuomista työpaikoista.

Hyvässä talouspolitiikassa ja aluepolitiikassakin pitäisi huomion olla koko ajan pitemmän aikavälin kokonaisedussa, eikä siinä saadaanko paikkakunnalle X ensi vuodeksi 100 työpaikkaa. Poliitikon on tietysti mukava paistatella jälkimmäisen kaltaisella konkreettisella tuloksella, mutta jos sen vuoksi uhrataan paljon noiden työpaikkojen tuomaa hyötyä suurempi kokonaisetu, sellainen on loppujen lopuksi tappiollista toimintaa meille kaikille. Pitemmällä aikavälillä se on tappiollista myös sille paikkakunnalle X. Mineraalit eivät kuitenkaan itsestään katoa mihinkään maaperästä. Jos jonkun esiintymän hyödyntäminen ei ole tällä hetkellä yhteiskunnan kannalta kokonaistaloudellisesti kannattavaa, se voi silti olla sitä myöhemmin, kun raaka-aineiden hinnat nousevat tai saadaan uusia vähemmän oheisvahinkoa aiheutavia tekniikoita käyttöön.

Kaivoslaki olisi siis tärkeä korjata niin, että lyhytnäköisen pistemäisen talousajattelun sijaan katsotaan laajemmin kansallista etua. Kaivostoiminnan kuuluu olla elinkeinotoimintaa muun elinkeinotoiminnan rinnalla. Sitä on aina punnittava suhteessa ympäristölle ja alueen muille elinkeinoille aiheutuviin haittoihin. Ennen kaikkea Suomen on alettava toimia uusiutumattomien luonnonvarojensa suhteen niin kuin useimmat muut maat. Niiden pitää ensi sijassa kuulua valtiolle, joka sitten myöntää lupia niiden hyödyntämiseen riittävää korvausta vastaan esim. kaivosveron tai kaivosoikeuksien huutokauppaamisen tms. muodossa. Ennen kaikkea on ymmärrettävä, ettei meillä ole velvollisuutta sen enempää kuin mitään hyvää syytäkään antaa maaperämme rikkauksia ilmaiseksi kelle vain haluavalle.