Nykyisen turvapaikkajärjestelmän pohjan muodostaa Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimus pakolaisten oikeudellisesta asemasta vuodelta 1951, niin sanottu Geneven pakolaissopimus.
Geneven pakolaissopimus solmittiin toisen maailmansodan jälkeen tarkoituksena järjestää sodan jäljiltä eri Euroopan maissa olevien pakolaisten asema. Sopimus ja sen yhteydessä perustettu YK:n pakolaisjärjestö UNHCR oli tarkoitettu ratkaisemaan tämä ajallisesti ja alueellisesti rajattu kertaluontoinen tilanne, eikä kumpaakaan ollut alun perin tarkoitettu pysyviksi, saati globaaleiksi ratkaisuiksi. Pakolaissopimuksen rajauksen mukaan se koski vain ennen sen solmimisvuotta 1951 pakolaiseksi toiseen maahan lähteneitä. Sopimuksella länsimaat myös halusivat varmistaa, ettei Neuvostoliitosta sodan aikana ja jälkeen paenneita palautettaisi sinne. Sillä ei siis ollut tarkoitus luoda pysyvää globaalia pakolaisjärjestelmää, eikä määritellä tulevaisuudessa ihmisten laajaa liikkumista maasta toiseen.
Erinäisten tapahtumien ja mm. kylmän sodan asetelmien seurauksena UNHCR:n mandaattia jatkettiin. Pakolaissopimuksen sisältöä alettiin soveltaa myös joihinkin Euroopan ulkopuolisiin tilanteisiin. Niin sopimus, jota ei oltu suunniteltu globaaliksi eikä pysyväksi muuttui kuin vahingossa globaaliksi ja pysyväksi. Vuonna 1967 sopimuksen sisältöä sitten muutettiin niin, että se laajennettiin alueellisesti ja ajallisesti universaaliksi. Kun jotain tarvittiin, eikä muutakaan ollut.
Historiastaan johtuen Geneven sopimus on kuitenkin ennen kaikkea jo jossain maassa olevien pakolaisten oikeudellista asemaa koskeva sopimus. Sopimuksessa säädettiin niistä oikeuksista, joita sopimusvaltiot sitoutuvat maassa oleville pakolaisille takaamaan, sekä muuten heidän asemastaan. Sopimuksessa taataan jokaiselle oikeus hakea turvapaikkaa. Sen sijaan siinä ei aseteta millekään valtiolle velvollisuutta tarjota turvapaikkaa. Ylipäänsä kansainväliseen pakolaisoikeuteen ei sisälly normia, joka velvoittaisi jotain tiettyä valtiota tarjoamaan turvapaikan (tähän palaamme blogin seuraavissa osissa). Sen sijaan on kyllä ns. palautuskielto, eli kielto palauttaa ketään olosuhteisiin, joissa häntä uhkaisi kuolemantuomio, kidutus tai muu epäinhimillinen tai ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Kun turvapaikanhakijalla ei ole subjektiivista oikeutta saada suojelua jostain tietystä maasta, tämä mahdollistaa mm. turvapaikanhakijoiden siirrot EU-maiden välillä kuin myös esim. EU:n Turkin kanssa vuonna 2016 tekemän sopimuksen, jossa EU palauttaa Turkkiin sen kautta tulleita turvapaikanhakijoita ja ottaa tilalle vastavan määrän pakolaisia Turkin pakolaisleireiltä.
Lopputuloksena Geneven sopimuksella perustetusta järjestelmästä tuli siis kuitenkin itsessään uusia laajoja muuttoliikkeitä sääntelevä ja jopa muuttoliikettä aikaan saava järjestelmä. Jotain mihin sitä ei ollut tarkoitettu ja mihin se sopii huonosti.
Jos arvotetaan nykyistä turvapaikkajärjestelmää siinä, kuinka hyvä tai huono se on, niin ensimmäinen kysymys pitää tietenkin olla, mitä sillä tavoitellaan. Vastaus voi tuntua itsestään selvältä asialta, mutta vähän pintaa raaputtamalla ei sitä välttämättä ole.
Onko järjestelmän tarkoitus pelastaa henkiä? Henkilö, jolla on 5 % mahdollisuus kuolla konfliktiväkivaltaan, on oikeutettu Eurooppaan pääsyyn. Henkilö, joka kotimassaan 100 % varmuudella kuolee Euroopassa hoidettavissa olevaan sairauteen ei. Ihmiselle itselleen lienee toissijaista mihin hän kuolee, mutta turvapaikkajärjestelmälle vain sillä on merkitystä. Tätä ei ehkä usein tule ajatelleeksi sen vuoksi, että konfliktiväkivaltaan vahvasti keskittyvä uutisointi luo useimmille väärän kuvan väkivallan mittakaavasta. Esim. Afganistanissa kuoli sisällissodan vuosinakin enemmän siviilejä liikenteessä[1], kuin konfliktiväkivallassa. Thaimaassa kuoli ja kuolee ihmisiä liikenteessä suhteessa enemmän kuin Afganistanissa kuoli liikenteessä ja konfliktiväkivallassa yhteensä[2]. Silti tuskin kellekään tulisi mieleen, että thaimaalaisilla pitäisi olla oikeus turvapaikkaan liikenteen takia.
Keskiarvot eivät tietenkään kerro yksilötason tilanteesta. Kriisimaissa riskit eivät jakaannu tasan, vaan jotkut ovat paljon muita suuremmassa vaarassa esim. yhteiskunnallisen toimintansa tai johonkin ryhmään tai vähemmistöön kuulumisen vuoksi. Silti näillä vertailuilla haluan konkretisoida, ettei nykyisen turvapaikkajärjestelmän takana oleva humanitäärinen logiikka ole varsinaisesti aukoton varsinkaan silloin, kun katsotaan suuria ihmisryhmiä. Järjestelmä synnytettiin ratkaisemaan tiettynä ajankohtana vallinneeseen spesifiin tilanteeseen liittyviä ongelmia, johon se soveltuikin hyvin. Se soveltuu hyvin sellaisten ihmisten aseman määrittelyyn, jotka ovat jo maassa. Ja edelleen se on täysin pätevä esim. maansa hallintoa pakenevan yksittäisen toisinajattelijan kohdalla. Massaluontoisen väkivallan liikkeelle ajamien, toiseen maanosaan pyrkivien suurten ihmisjoukkojen kohdalla systeemi ei kuitenkaan ole missään mielessä kovin toimiva
Traagisinta on, että turvapaikkajärjestelmä on pitkälti eristetty laajemmasta pakolaisuuden kysymyksestä. Suuri enemmistö pakolaisista on kriisialueen lähistöllä köyhissä maissa tai pakolaisleireillä. Näiden ihmisten elämänolosuhteiden parantamisessa olisi suhteellisen rajatuillakin panostuksilla saatavissa paljon aikaan. Silti ne panostukset, mitä länsimaat käyttävät tähän pakolaisten enemmistöön ovat marginaalista nappikauppaa verrattuna siihen, mitä käytetään länsimaihin asti pääsevään paljon pienempään joukkoon. Ylipäänsä järjestelmästä on tullut itseään pyörittävä niin, että turvapaikkapolitiikan päätarkoitus tuntuu usein olevan turvapaikkajärjestelmän sääntöjen täyttäminen, ei ihmisten auttaminen. Jos katsotaan pakolaisen näkökulmasta, niin Euroopan maat tekevät kaikkensa, jotta tänne ei pääsisi hakemaan turvapaikka. Niin kauan kuin joku on poissa silmistä tai edes aidan toisella puolella, hänet voidaan unohtaa. Sitten, ylittäessään viimeisen kymmenen metriä rajalle, tulija äkkiä muuttuukin hädänalaiseksi, jonka hyvinvoinnista ja turvallisuudesta tulee tärkeä huolenaihe. On rakennettu tappava esterata, jossa voittaneet palkitaan merkittävällä elintason nousulla ja muut unohdetaan. Systeemin kuvaaminen tekopyhäksi on minusta vielä tosi lievästi sanottu.
Samalla turvapaikkajärjestelmän ennustamattomuus on yksi merkittävimmistä syistä, miksi se on ongelmallinen vastaanottavien maiden kannalta. Tulijoiden määrää riippuu hyvin arvaamattomista tekijöistä ja määrän lisäksi ei ole myöskään keinoja kontrolloida ketä tulee. Väitän, että aika suuri osa pakolaisten auttamiseen kohdistuvasta vastustuksesta on seurausta juuri tästä arvaamattomuudesta ja hallitsemattomuudesta. Lisäksi, kuten hyvin tiedämme, vähemmän miellyttävät valtiot pystyvät käyttämään järjestelmää toisten maiden painostamiseen ja kiristämiseen.
VALTTERI AALTONEN 