Työperäisen maahanmuuton saatavuusharkinnasta

Eduskunnassa käytiin eilen illalla lähetekeskustelu työperäisen maahanmuuton saatavuusharkinnan poistamista koskevasta lakialoitteesta. Keskustelu ja sitä edeltänyt debatti julkisuudessa on ollut paikoin juuri niin tunnevetoista kuin sanojen maa ja muutto kohdatessa voi odottaa. Tällöin vähemmälle huomiolle on jäänyt, mistä asiassa varsinaisesti on kysymys.

Työperäisen maahanmuuton saatavuusharkinta tarkoittaa sitä, että kun ulkomaalainen hakee Suomesta oleskelulupaa työn perusteella, on tietyllä aloilla oleskeluluvan edellytyksenä, että kyseiseen työpaikkaan ei ole kohtuudella saatavissa suomalaista (teoriassa ETA-alueen) työvoimaa. Pyritään siis ensisijaisesti työllistämään oman maan asukkaita (pitäen sisällään niin ”kantasuomalaiset” kuin jo maassa olevat maahanmuuttajatkin) ja ohjaamaan työperäistä maahanmuuttoa sellaisille aloille, joilla ei ole jo ylitarjontaa työvoimasta.

Saatavuusharkintajärjestelmästä liikkuu kovasti paikkansapitämättömiä käsityksiä. Ensinnäkin Suomessa saatavuusharkintajärjestelmä ei koske kuin vähemmistöä töistä. Ei asiantuntijatöitä, esimiestöitä tai esim. it-alaa. Käytännössä saatavuusharkinta koskee osaa suorittavan työn aloista. Vuonna 2007 työhallinto arvioi, että saatavuusharkinnan piiriin kuului n. 25 -30 % ulkomaalaisten Suomessa tekemässä työstä. Valtakunnallisesti saatavuusharkinnan piiriin kuuluvista aloistakin monet on kuitenkin alueellisesti vapautettu saatavuusharkinnasta. Esim. Uudellamaalla saatavuusharkinta ei koske siivoustyötä, rakennustyötä tai ravintolahenkilökuntaa.

Saatavuusharkinta ei siis estä saamasta työvoimaa. Työpaikka laitetaan yleensä TE-keskuksen kautta 10 päiväksi avoimeen hakuun ja jos vastaavaa työvoimaa ei löydy, niin ulkomaalaisen saa palkata. Ja tuo 10 päivää ei myöskään kovin ratkaisevasti pidennä kuukausia kestävää lupaprosessia (joka kyllä sinänsä on kiistatta liian hidas).

Korostettakoon vielä, että kyse on siis työperäisestä maahanmuutosta ei humanitäärisestä. Nämä ovat kaksi täysin eri ilmiötä, vaikka julkisessa keskustelussa joskus tuntuvatkin menevän sekaisin. Humanitäärisessä maahanmuutossa on kyse auttamisesta. Työperäisessä maahanmuutossa taas on kyse taloudesta ja sen on tarkoitus hyödyttää Suomea. Se ei siis ole minkäänasteista hyväntekeväisyyttä (eikä työperäisen maahanmuuton järjestelmää olisi sellaiseen järkevää käyttää).

Miten muualla?

Suomen työperäinen maahanmuuttojärjestelmä on kansainvälisessä vertailussa varsin liberaali ja saatavuusharkinta koskee vain rajattuja tehtäviä. Työperäisen maahanmuuton tarveharkinta on käytössä kaikissa länsimaissa, lukuun ottamatta Ruotsia. Ruotsi poisti tarveharkinnan kokonaan 2008.

Ruotsissa kokemukset tarveharkinnan poiston vaikutuksista ovat ristiriitaisia. Työmarkkinapuolella työnantajaliitot pitävät muutosta onnistuneena ja työntekijöitä edustavat järjestöt taas virheenä. Ennen tarveharkinnan poistoa Ruotsissa oli yllättävänkin tiukka työperäisen maahanmuuton linja. Toisin kuin Suomessa myös asiantuntijat, johtotehtävät ym. kuuluivat saatavuusharkinnan piiriin ja Ruotsissa siis vaikeutettiin kaikkein arvokkaimman työvoiman maahanmuuttoa. Tähän tiukkaan lähtötilanteeseen verrattuna Ruotsin nykytilan voi ehkä sanoa kokonaisuutena olevan plussan puolella.

Samalla kuitenkin tarveharkinnan poistaminen Ruotsissa johti myös lisääntyneisiin väärinkäytöksiin, ja  harmaan talouden kasvuun. Kovinkaan radikaalia vaikutusta työperäisen maahanmuuton määrään taas ei muutoksella ollut ja erityisesti osaavan työvoiman maahanmuuton houkuttelu ei ole onnistunut toivotusti. Ruotsiin tulee edelleen vähemmän työperäisiä maahanmuuttajia kuin Suomeen. Riippumattoman 13 tutkijan ryhmän työlupajärjestelmästä julkaiseman artikkelikokoelman mukaan suuri osa myönnetyistä työluvista kohdistuu matalapalkkaisille työvoiman ylitarjonta-aloille. Tutkijat määrittelevät Ruotsin työlupajärjestelmän muodostuneen tosiasiassa tarjontavetoiseksi (maahanmuuton rakenteen määrittelee se, ketkä eniten Ruotsiin haluavat) tavoitellun kysyntävetoisen (maahanmuuton rakenteen määrittelisi se, keitä Ruotsin elinkeinoelämä eniten tarvitsee) järjestelmän sijasta.

Miksi saatavuusharkinta halutaan poistaa Suomessa?

Suomessa saatavuusharkinnan poistamista koskeva lakialoite on saanut allekirjoittajia poliittisen kentän eri puolilta. Taustalla on selkeästi erilaisia tavoitteita ja odotuksia muutoksen vaikutuksista. Muutama teema julkislausutuista perusteluista kuitenkin voidaan ainakin poimia.

Poliittisessa oikeistossa nykymuotoinen saatavuusharkinta halutaan poistaa, koska sen poistamisen nähdään kasvattavan työn tarjontaa suorittavissa töissä ja täten laskevan näissä palkkoja. Tässä ajattelussa matalammat palkat innostavat työnantajia rekrytoimaan ja kasvaneet tuloerot motivoivat niitä paremmista palkoista nauttivia.

Osa allekirjoittajista taas näkee saatavuusharkinnan poistamisen esim. helpottavan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden asemaa ja tarjoavan heille paremman mahdollisuuden saada oleskelulupa työn perusteella.

Muitakin perusteluita voidaan esittää ja on sanottava, että saatavuusharkinta on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen juttu.

Nykyjärjestelmä on tiettävästi yksittäisissä tapauksissa johtanut aika kohtuuttoman tuntuisiin lopputuloksiin. Ja on totta, että työvoiman määrän lisääntyminen tuppaa lisäämään taloudellista toimeliaisuutta ja kansantalous ainakin jollain aikavälillä sopeutuu työvoiman kasvaneeseen kokoon.

Sitten kuitenkin ne mekanismit joiden kautta tuon sopeutumisen pitäisi tapahtua ovat reaalimaailmassa yleensä vaikuttaneet paljon hitaammin ja heikommin kuin mitä yksinkertaiset teoreettiset mallit saattavat ennustaa. Suomalaisessa hyvinvointivaltiomallissa palkat joustavat alaspäin heikosti. Ja hystereesi (työttömän työmarkkinavalmiuksien heikkeneminen työttömyyden pidentyessä) tarkoittaa sitä, että työttömiä ei oikeasti voi laittaa hyllylle odottamaan. Työttömyysputken pidentyessä yhä suurempi osa työttömistä syrjäytyy pysyvästi työmarkkinoilta. Kun huomioidaan kuinka tolkuttoman kalliiksi esim. nuorena syrjäytynyt ihminen tulee yhteiskunnalle, tulisi työttömyyden vähentämisen olla talouspolitiikassa korkea prioriteetti. Se taas on pohjimmiltaan tavoitteena vastakkainen saatavuusharkinnan poistamiselle.

Ja henkilökohtaisesti voin sanoa, että valmiiksi matalimpien palkkojen painaminen palkkakilpailulla alemmaksi ja tarkoituksellinen pyrkimys kahden kerroksen työmarkkinoiden luomiseen ei ole se keino, jolla haluaisin talouskasvua haettavan.

Mitä taas tulee nykysääntelyn yksittäisiin ongelmakohtiin, niin niihin  voidaan myös puuttua muutenkin kuin purkamalla koko järjestelmä.

Voittajan strategia maahanmuutossa?

Uskon vahvasti, että Suomi hyötyy merkittävästi hyvin toteutetusta työperäisestä maahanmuutosta ja tällaista maahanmuuttoa olisi aihetta pyrkiä lisäämään. Työperäinen maahanmuutto on kuitenkin taitolaji. Taloustieteen professorit Vesa Kanniainen ja Matti Viren ovat äskettäin kumpikin tahoillaan huomauttaneet että, toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, kaikki työperäinenkään maahanmuutto ei ole automaattisesti Suomelle kannattavaa. Maahanmuuttajan pitää päästä ihan kohtuulliseen tulotasoon ennen kuin hän julkisen talouden kannalta kokonaisuutena ”tuottaa enemmän kuin kuluttaa”. Halpatyövoiman tuominen ei siis ole korkean sosiaaliturvan maassa voittava strategia.

Siksi voin tunnustaa, etten ole kovin innoissani saatavuusharkinnan poistamisesta. Valtio menettäisi kontrollin ja keinot ohjailla työperäistä maahanmuuttoa talouden tarpeiden mukaan. Kuten ruotsalaiset tutkijat asian näkevät, ulkomaisesta työvoimasta muodostuu sen myötä musta hevonen, jonka sijoittumista ei voida ohjailla, mikä taas vaikeuttaa suunnitelmallisen työvoima- ja koulutuspolitiikan toteuttamista. Ja vaikka Ruotsin esimerkin perusteella muutoksen tosiasialliset vaikutukset eivät välttämättä olisi kovinkaan dramaattisia, niin minusta se edustaa ylipäänsä väärää ajattelutapaa työperäisessä maahanmuutossa.

Jos katsoo maailmalta esimerkkejä, niin onnistuneeseen ja kansantalouden kehitystä tukevaan työperäisen maahanmuuttopolitiikan piirteitä näyttäisivät ovat suunnitelmallisuus ja kontrolli. Ehkä paras esimerkki tästä on Kanada, joka hyötyy valtavasti maahanmuutosta vetäen koulutettua ja motivoitunutta huippuosajaa joka puolelta maailmaa.

Juuri vertailu Kanadan ja Ruotsin kesken on minusta mielenkiintoinen. Kumpikin on laajamittaisen maahanmuuton maa. Mutta muuten linjat ovat aika kaukana toisistaan. Kanadan maahanmuuttopolitiikkaa leimaa suunnitelmallisuus ja kontrolli (myös humanitäärisessä maahanmuutossa – Kanada ottaa myös merkittävästi pakolaisia). Hiukan yksinkertaistaen Kanadaan tulevat ne, jotka Kanada haluaa. Ruotsi taas edustaa juuri peilikuvaa. Mitään suurempaa suunnitelmaa kontrollista puhumattakaan on ainakin ulkopuolelta vaikea hahmottaa ja niinpä Ruotsiin tulevat ne, jotka Ruotsiin haluavat tulla. Toinen näistä maista nousee hyvin usein esiin, kun haetaan esimerkkiä onnistuneesta työperäisestä maahanmuuttopolitiikasta. Toiseen taas pääsee Turusta laivalla.

Itse uskon, että Ruotsin mallin sijaan meidän pitäisi pyrkiä maahanmuuttoajattelussa enemmän Kanadan suuntaan. Halpatyövoiman sijaan huomio pitäisi kiinnittää korkean osaamistason työvoimaan, jota maailmalla on liikkeellä sekä niihin aloihin joilla erityisesti tarvitaan työvoimaa. Tarvitaan selkeä ajatus siitä, minkälaisia tekijöitä Suomi tarvitsee. Ja sitten pitää alkaa aktiivisesti rakentamaan ohjelmaa, jolla sitä työvoimaa saadaan Suomeen houkuteltua.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s